Lemminkäisten äitien turvaverkot
Kun olin pieni, luulin äitini pystyvän mihin vaan.
Hänhän rakensi meille taloa ja järjesti yksin isoja juhlia. Lisäksi hän pyöritti omaa yritystään ja opiskelikin koko ajan. Meillä asui myös kahteen otteeseen isovanhempia. Vasta kun sain omia lapsia tajusin, ettei se ihan niin helppoa tainnut ollakaan.
Kalevalassa Lemminkäisen äiti sukelsi Tuonen virtaan vajonneen poikansa perässä. Hän kaapi pojan palaset kokoon virrasta vaskisella haravalla ja kokosi hänet ehjäksi.
Lemminkäisen äiti kykeni ihmeisiin, mutta kykenemmekö me tavalliset kuolevaiset äidit? Luulenpa, että tuo ylivertainen myyttinen äitihahmo kummittelee edelleen alitajuisena ihanteenamme.
Ihanneäiti on nykyisin uraäiti, joka menestyy lapsista huolimatta. Lapset pitäisi pyöräyttää peräperää, sitten kipinkapin töihin. Se tarkoittaa hektistä pendelöintiä työpaikan, hoitopaikan ja marketin välillä. Kotityöt ja remontit hoidetaan sitten univelaksi. Kireäksi viritetty suoritusaikataulu ei kestä mitään ylimääräistä hässäkkää.
Luulemme ehkä kykenevämme ihmeeseen, mutta kenen tahansa sairastuminen lähipiirissä sortaa korttitalon.
Suurimman onnen siemenkodassa,
suurimman surun mahdollisuus.
runoilee nuoren polven runoilija Anna Elina Isoaro vuonna 2016 ilmestyneessä äitiysrunokokoelmassaan Rakkautta ja vasta-aineita.
Suomessa on kymmeniä tuhansia eri tavalla erityisten lasten äitejä. Lapsella voi olla esimerkiksi pitkäaikaissairaus, neuropsykiatrinen häiriö, aistiyliherkkyyksiä, puheen ja kielen kehityksen vaikeutta tai kehitysvamma. Monestikaan sairaus ei näy ulospäin.
Äidit pitävät huolta vaikka päällään seisten. Äidit luovuttaisivat munuaisensa, antaisivat aivonesteensä, jos lapsen terveys sitä vaatisi.
Mikä voi olla tärkeämpi tehtävä tässä maailmassa kuin vilvoittavan käden laskeminen kuumeisen lapsen otsalle? Kutisevan selän rapsuttaminen tai kasvukipuisen säären hierominen? Oksennustaudissa olevan diabeetikon verensokerin mittaaminen tunnin välein? Ruuan loihtiminen allergiselle kolmesta raaka-aineesta?
Kun korttitalo on romahtanut, paljastuvat tuhkan seasta ne timantit, jotka kannattaa kerätä talteen ja kiillottaa. Oliko se keittiöremontti sittenkään niin tärkeä? Tai hieno ura? Kun kuolema käväisee muistuttamassa olemassaolostaan, tuleeko perheen yhteisestä ajasta kultaa kalliimpaa?
Kun korttitalo on romahtanut, sitä toivoisi, että yhteiskunnalliset tukiverkot ottaisivat vastaan myös äidin. Että sairaan lapsen vanhemmat saisivat kotiapua, samoin kuin kahden huolen loukussa elävät äidit, jotka hoitavat sekä omia lapsiaan että iäkkäitä vanhempiaan. Puhumattakaan yksinhuoltajaäideistä.
Eri järjestöistä koostuva Pähkinänsärkijät -verkosto haastatteli viime vuonna 324 erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhempaa. Tulosten viesti oli huolestuttava. Vastausten mukaan vanhemmat elävät voimavarojensa äärirajoilla, tukiverkostoa ei aina ole. Palveluiden, etuuksien sekä tuen saaminen lapselle ovat valtavan byrokraattisen taistelun takana.
Toivon, että tänä äitienpäivänä Lemminkäisen äiti ymmärrettäisiin pelkäksi myytiksi. Äidit eivät ole superihmisiä eikä heidän pitäisi edes yrittää olla sellaisia.
Kokeillaanpa pari päivää, pyöriikö maailma ilman meitäkin. Ellei pyöri, ehkä se havahduttaa ympäröivän maailman ymmärtämään, että myös äidit tarvitsevat tukevan turvaverkon. Ei kukaan pysty sankariäitiyteen yksin.
Mutta eiväthän äidit raaski lapsiaan jättää päiväksikään. Siinä käy toisin päin, kuten Isoaro osuvasti muotoilee:
Minun lapseni eivät ole minun lapsiani.
He ovat somasti puettua huolta
polkemassa horisonttiin ilman apurattaita.
He säntäävät yli kadun ja kiipeävät katolle,
roikkuvat puissa,
paiskautuvat tuimiin tuuliin.
He maistavat maailman kuonaa, ryystävät kuravettä päälle!
Lopulta:
lapseni lähtevät kuin nuolet/ ja huolet/ jäävät minulle.
Tuija Siljamäki
Itsemyötätunnosta:
Ohjeet väsyneen äidin ensiapuun:
