Kiusaajan pitkä varjo

Tapasin entisen kiusaajani jokunen vuosi sitten lähikaupassa. Hän oli siellä täyttelemässä hyllyjä. Yritin väistää häntä, vaikka ääni sisälläni torui: olet aikuinen ja paremmassa asemassa kuin hän, mitä hän muka voi sinulle tehdä? Sitten ajattelin: olen varmaan niin muuttunut, ettei hän enää tunnista minua.

Turha toivo! Hän tuli koputtamaan minua olkapäälle ja kysyi: ”Olet niin tutun näköinen. Missä olemme tavanneet?” Katselin hänen sammakonvärisiä silmiään, joita olin vihannut alakoulun viimeisellä luokalla. Hänessä ei näkynyt vihaa, vain vilpitöntä kiinnostusta. Oliko hän unohtanut?

Sitten kerroin nimeni. Selvästi hänen päässään alkoi raksuttaa. ”Jaa jaa…”, hän sanoi leukaansa rapsutellen. Inhosin sitä, että hänen näkemisensä edelleen nosti häpeän punan poskilleni ja sai vatsani vihlomaan. Pakottauduin silti kysymään, mitä hänelle kuuluu. Hän kertoi olevansa yksinhuoltaja, ja että hänellä on kaksi teini-ikäistä lasta. Sen enempää emme puhuneet, enkä koskaan enää nähnyt häntä.

Tuo kohtaus tuli mieleeni lukiessani Antti Röngän loistavaa omakohtaista Jalat ilmassa -kirjaa. Siinä hän jo aikuistuneena kohtaa kaupan kassalla entiset kiusaajansa, jotka edelleen saavat hänet pois tolaltaan. Pian sen jälkeen hän yrittää itsemurhaa.

Äidinsydämeni on räjähtää myötunnosta kirjan nuorta päähenkilöä kohtaan. Lukiessani mietin, miten käsittämätöntä on, ettei hän koko kouluaikana kerro väkivaltaisesta kiusaamisesta kenellekään. Samalla kuitenkin ymmärrän häntä täysin. En itsekään kertonut.

Kiusaaminen voi alkaa niin salakavalasti, ettei uhri heti tunnista sitä. Siinä vaiheessa kun tunnistaa, häpeä on jo ehkä luhistanut omanarvontunnon niin pahasti, ettei hän kehtaa vaivata ketään.

Ei ole lapsen tehtävä tunnistaa kiusaamista ja kertoa (eli kieliä) siitä reippaasti. Ei sellaista vastuuta saa sälyttää lapselle. On aikuisen tehtävä tunnistaa kiusaaminen ja puuttua siihen reippaasti. Ihan jokaisen täysikasvuisen tehtävä.

Eräs ystäväni kertoi minulle joitakin vuosia sitten, että hänen teini-ikäistä lastaan kiusataan koulussa. Teini oli kieltänyt puuttumisen eikä äiti tiennyt, mitä tehdä. Kehotin ehdottomasti puuttumaan, sillä kiusaaminen ei lopu itsekseen, vain pahenee. Vanhemmat ottivat yhteyttä kouluun ja kiusaaminen saatiin loppumaan.

On tutkittu paljon, millaiset jäljet kiusaaminen jättää. Se on yksi haitallisimmista lapsuusajan kokemuksista (ACE, adverse childhood experience), ja aiheuttaa lapselle pitkäkestoista stressiä. Tutkimusten mukaan lapsi voi kiusaamisen vuoksi kärsiä muun muassa jatkuvista päänsärystä, vatsakivuista ja unihäiriöistä. Myöhemmin hänellä on isompi riski sairastua muun muassa masennukseen ja traumaperäiseen stressihäiriöön.

Kun aiemmin on tutkittu kiusaamisen uhreja, nyt on alettu tutkia myös kiusaajien perhetaustoja. Usein he ovat vanhempiensa laiminlyömiä tai ankarasti kasvattamia lapsia, uhreja hekin. Monilla heistäkin on aikuisuudessa traumaperäisen stressihäiriön oireita.

Kiusaajalla on pitkä varjo. Siksi on hienoa, että Antti Rönkä kertoi kiusaamisen seurauksista niin avoimesti kirjassaan. Meidän kaikkien pitäisi tehdä samoin.

Tuija Siljamäki

Samasta aiheesta:

Näin koulukiusaaminen kitketään

Katso myös ensimmäisen suomalaisen ACE-konferenssin satoa:

Lapsuudenaikaiset haitalliset kokemukset vaikuttavat terveyteen läpi elämän