Kielen mieli
Jos sinun pitäisi yhdellä sanalla määritellä itsesi, olisiko se sana ”monisairas”? Vai kenties moniulotteinen, monipuolinen tai särmikäs?
Objektiivisesti ajatellen jokainen, jolla on useampi kuin yksi sairaus, on monisairas. Vanhemmiten siihen ryhmään kuuluu meistä yhä useampi. Tällä yhdellä sanalla meidät lokeroidaan, leimataan – ja mahdollisesti myös sivuutetaan. Se on kätevää. Ei tarvitse pysähtyä ajattelemaan ihmisen muita ominaisuuksia, kuuntelemaan hänen tarinaansa.
Objektiivisesti ajatellen minulla oli monisairas lapsi. Nyt hän on itsenäistyvä nuori, jolla on paljon tavoitteita, ystäviä ja osaamista. Hänen käsivarteensa on tatuoitu hymyilevä aurinko. Hän on velho teknologisten laitteiden kanssa ja musiikissa, erityisesti rytmisoittimissa. Hän on luonteeltaan valoisa ja hyvin hyvin empaattinen. Objektiivisestikin ajatellen hän on komea nuorimies. Hänet nähdessään kenellekään ei tule ensimmäisenä mieleen: tuossapa kulkee monisairas.
Kun hän alkoi tulla teini-ikään, muistan miten tärkeää hänelle oli, etten kutsunut häntä enää lapseksi. Vaikka olihan hän edelleen lapsi, minun lapseni. Miten tärkeää, että toivetta kunnioitettiin.
Sanat ovat tärkeitä. Ne ovat lusikoita, joilla todellisuutta annostellaan. Ne ovat lankaa, josta todellisuus kudotaan. Ne kantavat merkityksiä mielestä mieleen. Ne ovat mieli. Siksi on tärkeää pysähtyä miettimään sanojen syviä merkityksiä. Miten haluan itseäni kutsuttavan? Miten hän haluaa itseään kutsuttavan?
Harva haluaa nykyisin tulla kutsutuksi ”sokeritautiseksi” – yhtä vähän kuin endokrinologi haluaa tulla kutsutuksi ”pissaprofeetaksi”. Kummallakin sanalla on historiallinen tausta, ne ovat olleet yleisessä käytössä. Suomen sana ”sokeritauti” viittaa virtsan runsaaseen glukoosipitoisuuteen diabeteksen puhkeamisvaiheessa. Monen vuosisadan ajan lääkärit joutuivat maistelemaan potilaan virtsaa sairauden toteamiseksi, joten heitä kutsuttiin usein pissaprofeetoiksi.
Harva haluaa tulla nähdyksi pelkästään sairautensa kautta. Kaikilla meistä kun on niin paljon muitakin ominaisuuksia. Sairaus on mutka elämänpolun varrella, juonne elämäntarinassa. Se ei ole koko polku tai tarina.
Kun lapsella on pitkäaikaissairaus, lääkärikäyntejä tulee monta kertaa vuodessa. Lääkärit ja hoitajat vaihtuvat mitä todennäköisimmin joka kerta.
”Kieli on terveydenhuollon tärkeimpiä työkaluja”, sanoo professori Eija Kalso, HUS:n kipuklinikan ylilääkäri, Lääkärilehden verkkokommentissaan. ”Jos potilas ei ymmärrä mitä lääkäri hänelle yrittää sanoa, murenee hoitosuhteen pohja.”
Kielen merkitys korostuu, kun nuori alkaa hoitaa lääkärikäyntinsä itse. Ymmärretäänkö häntä? Ymmärtääkö hän, mitä lääkäri sanoo?
Kalson mukaan ”hyvä kommunikaatio edellyttää kunkin yksittäisen potilaan persoonaa ymmärtävää ja tilanteeseen sopivaa läsnäolevaa vuorovaikutusta.” Lääkärin tai hoitajan asialliseksi tarkoitetut, mutta tylyn kuuloiset sanat voivat lannistaa nuoren orastavan hoitomotivaation tyystin. Sillä voi olla jopa kohtalokkaat seuraukset. Toisaalta kannustavat sanat voivat piristää nuorta huomattavasti ja saada hänet hoitamaan itseään hanakammin. On todella hyvä, että lääketieteen opiskelijoiden koulutuksessa tähän kiinnitetään nykyisin aiempaa paremmin huomiota, kuten Kalso sanoo.
Omassa elämäntarinassaan ei ole yhdentekevää, miten määrittelee itsensä tai miten antaa muiden määritellä. Sanat antavat voimaa tai lannistavat. Sanoilla on voima pyyhkiä ihminen näkymättömiin – tai piirtää hänet näkyviin.
Tuija Siljamäki
Tähän liittyy myös:
