Erityinen sisar
”Kuoleeko pikkuveli?”, kysyi hän kyyneleet silmissään 5-vuotiaana. Pikkuveli oli juuri sairastunut diabetekseen.
Itse olin vähintään yhtä huolissani, mutta yritin hälventää hänen pelkoaan parhaani mukaan. Hän oli kuullut, että vauvatkin voivat kuolla (mistä ihmeestä?). Otin hänet syliini ja kerroin, miten hyvin hoidamme Pikkuveljeä, joten ei hän ole kuolemassa vielä pitkään aikaan.
Onneksi lapset unohtavat nopeasti. Pian hän tempautui leikkiin Pikkuveljen kanssa. Mitä leikkejä ne olivatkaan! Milloin he olivat molemmat tuntematonta kieltä sönköttäviä ulkoavaruuden olentoja vierailulla maapallolla, milloin sokeita lattialla möyriviä matoja (makuupussissa väärinpäin).
Matalan verensokerin eli hypoglykemian oireet hän oppi tunnistamaan nopeasti, ja osasi tulla heti kertomaan, jos Pikkuveli käyttäytyi oudosti (riehui, hoippui tai valitti nälkää). Diabeteksen ensiavun Isosisko oppi 10-vuotiaana (nopeaa hiilihydraattia: siirappia, hunajaa tai mehua).
Veli ei voinut allergian vuoksi syödä maitotuotteita, joten solidaarisuudesta pikkuveljeä kohtaan hänkään ei halunnut niihin koskea. Voi miten häntä harmitti kauppojen köyhät jäätelövalikoimat maitoallergisille!
Myöhemmin Isosisko piti huolta perheen tasa-arvosta. Miksi hänen pitäisi tehdä yhtään enempää kotitöitä kuin pikkuveljen? Niin, miksi pitäisi? Pikkuveljen allergiat ja tyypin 1 diabetes eivät mitenkään voineet estää imuroimista tai tiskien hoitamista, vaan jättimäinen este oli vanhempien harjoittama turha paapominen.
Hiljattain nyt jo reilun kuukauden omassa kodissaan asunut Isosisko tuli käymään. Hänen polkupyöränsä kumi oli mennyt puhki. Pikkuveli kiiruhti paikalle kesken bänditreeniensä – joita hän ei tavallisesti jätä väliin mistään hinnasta – ja korjasi renkaan käden käänteessä. Sen jälkeen he istuivat pitkään puutarhassa puhumassa Minecraft-pelistä, jota kumpikin pelaa. Loppuillan he pelasivat sulkapalloa.
Olen miettinyt paljon sitä, millainen Isosiskon lapsuus oli. Saiko hän olla riittävän lapsi? Olen kuullut kauhutarinoita aikuisilta, jotka kokivat tulleensa hylätyiksi sisaruksen sairauden tai vamman vuoksi. Se voi jättää ikuisen kivun ja kaipuun.
Kuten Erityisvanhemman korjaussarja – blogisti Arto Bäckström kirjoittaa, on vanhempien tehtävä turvata myös erityisen sisarusten oikeus lapsuuteen:
”Lapsen ei kuuluisi ajatella, ettei hän saisi olla koskaan vaivaksi tai että hänen odotetaan olevan koko ajan täydellinen. Oikeus lapsuuteen tarkoittaa myös oikeutta käyttäytyä lapsen tavoin.”
Syyllisyys on vanhemman ainainen seuralainen. Se on terve tunne ja saa tutkailemaan itseä ja omia toimintatapojaan. Mutta silloin kun tietää tehneensä kaikkensa, se on turhaa.
Millä turha syyllisyydentunne selätetään? Myötätunnolla itseä kohtaan. Tein parhaani. Niin ystävänikin sanoisi.
Edellinen Isosiskosta:
Erityisen vanhemman itsemyötätunnosta:
