Älypuhelin varastaa huomion – ja taas äitejä syyllistetään

Lapsi nykii äitinsä hihaa. Äidin katse on kiinni kännykän ruudussa. Lapsi sanoo ”äiti” monta kertaa, mutta äiti ei kuule, ei tartu käteen.

Kaduilla, kauppakeskuksissa, metrossa, leikkipuistoissa, rannoilla. Äiti, jonka katseen pitäisi olla lapsen silmissä ja käden hänen kädessään, on koneelle varattu. Sydäntäsärkevää, uutisoi Yle muutama viikko sitten.

Varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntijat puhuvat vuorovaikutuksellisista katkoksista, jotka ovat haitallisia kiintymyssuhteelle. Lapsi ei saa huomiota, jonka välttämättä tarvitsisi. Tästä ollaan syystäkin huolissaan.

Mitä niin kiinnostavaa kännykkä tarjoaa, että lapsi näyttää jäävän huomiotta?

Kurkataanpa äidin kännykkään. Siellä on lastenruoka-äppiä, lastenvaatekirppis-äppiä ja mikä tärkeintä: vertaisryhmiä! Siellä on toisia äitejä! Siellä on äitejä esittelemässä leipomuksiaan ja lastensa taideteoksia. Siellä on äitejä eron ja hermoromahduksen partaalla. Siellä on epätoivoisia äitejä vertailemassa vauvankakan koostumusta ja tekemässä diagnooseja toinen toisensa lapsille kännykkäkuvien pohjalta. Siellä on äitejä hädässä ja auttamassa niitä, joilla on hätä.

Siltähän sitä kysyy, joka on käden ulottuvilla – ja kännykkä on. Sieltä löytyy kyläyhteisö, jonka kadotimme ympäriltämme. Virtuaalitorilla kokoontuu kymmeniä, joskus satoja porisemaan saman pulman ääreen. Oma taskuun mahtuva heimoneuvostomme. Usein vapaaehtoisvoimin pyörivät vertaisfoorumit antavat korvaamatonta apua vaikeissa tilanteissa.

Yli kymmenen vuotta sitten minäkin naputtelin bittiavaruuteen: ”Miten tästä selviää?” Ympärilleni liihotteli heti bittienkeleitä, joilla oli lohdullista sanottavaa. Osaan heistä pidän yhteyttä vieläkin.

Suljetuissa keskusteluryhmissä näkee, mitä äidit kaipaavat. He kaipaavat apua tässä ja nyt. Ei kuukauden päästä neuvolassa tai lääkärissä. Siellä näkyvät he, joilla ei ole läheisiä lähellä, auttamassa arjen pyörityksessä esimerkiksi sairaan lapsen kanssa. Siellä näkyvät äidit, joilta palvelujärjestelmä sulkee silmänsä. Kotiavun saaminen on kuin lottovoitto: yhtä sattumanvaraista.

Jokainen, joka on viettänyt päiviä yksinään vauvan tai taaperon kanssa, tietää millaista se on. Vauva voi olla miten suloinen tahansa, mutta jossakin vaiheessa puhe-elimet alkavat narista kuivuuttaan aikuispuheen puutteesta. Lapselle höpöttely on hyväksi, mutta se ei vain riitä. Tarvitaan toista aikuista ihailemaan lasta ja sen saavutuksia. Tarvitaan äitikaveria, jonka kanssa ihastella ja kauhistella tätä uutta ja outoa tilannetta.

Sen sijaan, että oltaisiin huolissaan lapsista, joilta digilaite varastaa äidin huomion, pitäisi olla enemmän huolissaan äideistä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvautua kännykkään niin ystävänä, lääkärinä, sosiaalityöntekijänä kuin terapeuttinakin. Haitallista varhaiselle vuorovaikutukselle on äidin uupumuskin.

Olemme rakentaneet yksinpärjääjien yhteiskunnan, jossa apu on yhä useammin virtuaalista eikä se ole äitien vika. Koskaan ihmiskunnan historiassa äidit eivät ole olleet niin yksin kuin nyt, ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Ei ihme, että moni uupuu. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston tuoreessa tutkimuksessa nousi esiin, että yli puolella vanhemmista on univelkaa, ja he kokevat itsensä niin uupuneiksi etteivät halua lisää lapsia.

Mitä sitten voisi tehdä? Perhepuistot, mammakahvilat ja kotiapu pitäisi saada kaikkien äitien ulottuville. Ehkä myös asennemuutos olisi paikallaan: kyse on meidän kaikkien tulevista veronmaksajista ja huolehtijoista, joten huolehditaan me kaikki lapsista yhdessä jo nyt. Lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon pitäisi ryhdistäytyä esimerkiksi suolioireisten pienten lasten allergioiden kanssa sekä matalan kynnyksen kasvatustuen tarjoamisessa. Ne ovat isoja pinnan alla kuplivia ongelmia, joissa kasvaa uupumuksen siemen.

Älypuhelimella viihtyvän äidin syyllistäminen ei auta, vaan äidin auttaminen.