Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Tragedioita jotka eivät tapahtuneet

01.03.2020

Pakkasta on ulkona kymmenen astetta. Takka säteilee lämpöä. Televisio säteilee uhkaa. Sähköpostiin tulvii kasvomaskitarjouksia. Haluaisin vain koota kaikki rakkaimmat ihmiseni ympärilleni ja sulkeutua kotiin niin kauaksi aikaa, että maailma paranee.

Paraneeko maailma ikinä?

Elämme paniikin partaalla. Vanhemmat joutuvat tekemään isoja ratkaisuja, joilla on vaikutusta lasten elämään. Lähdemmekö matkalle, jota varten olemme säästäneet ja jota olemme koko vuoden odottaneet? Mitä jos lentokoneessa on joku jolla on se? Tai vaikka hotellin aamiaisella? Antaisinko ikinä itselleni anteeksi, jos lapseni sairastuisi tämän väärän päätökseni vuoksi?

Elämässäni on ollut paljon tragedioita, mutta suurin osa niistä ei koskaan tapahtunut, kirjailija Mark Twainin kerrotaan sanoneen. Jokaisen elämässä on isoja ja pieniä tragedioita, jotka oikeasti tapahtuivat, mutta sitten on niitä katastrofeja, jotka eletään vain pään sisällä. Mitä kaikkea olisikaan voinut tapahtua? Mitä kaikkea voisikaan tapahtua?

On huvittavaa muistella menneitä huolenaiheitaan. Olen pelännyt matkoilla lähes hysteerisesti, että joku kaappaa lapseni. Se johtui vuoden 2007 Madeleinen katoamisesta. Lisäksi olen pelännyt oman heikkouden näyttämistä ja muita ihmisiä, varsinkin erilaisia kuin itse. Lapsen sairastumista en huomannut pelätä, mutta silti se tapahtui.

Petri Tamminen ja Antti Rönkä, isä ja poika, ruotivat pelonaiheitaan kirjassaan Silloin tällöin onnellinen. Poika-Rönkä kirjoittaa, että on helpompi laatia lista asioista joita ei pelkää kuin asioista, joita pelkää, sillä se on huomattavasti lyhyempi. Listassa ovat tyyny, muurahainen, mustikka ja muutama muu asia.

Isä-Tamminen löytää niistäkin pelonaiheita. Esimerkiksi hän ei voi ymmärtää, miksei poika pelkää mustikoita. Mustikoista kun on löydetty Ruotsissa loismatoa, joka syö ihmisen maksan. Ja muurahaiset! Nehän vasta ovatkin pelottavia typerässä ahkeruudessaan. Tyynystä tuttu oli saanut allergisen kohtauksen ulkomailla. No, varmaan juuri nämä esimerkit on kirjoitettu kieli poskessa, mutta Tamminen myöntää avoimesti, että hän on pelännyt elämää ja onnistunut istuttamaan saman pelon poikaansa.

Enhän vain istuta lapsiini elämänpelkoa muistuttamalla jatkuvasti vaikkapa käsihygieniasta?

Pelon kanssa joutuu neuvottelemaan joka päivä. Ehkä tässä tapauksessa käsihygienia on oikeasti se, josta kannattaa muistutella. Ei järkevä varautuminen pahasta ole.

Mutta kun uutiset lykkäävät meille lukuja sairastuneista, olisi hyvä tasapainon ja mielenrauhan vuoksi lukea tarinoita paranemisesta, kuten tämä kiinalaisen nuoren miehen tarina The Guardianissa. Hän ja koko hänen perheensä sairastivat koronaviruksen, mutta paranivat. Isoäidilläkin oli kuumetta vain neljä päivää. Kuulostaa melkoisesti tavalliselta kausi-influenssalta.

Elämänkokemus antaa uskoa elämään. Niin paljon tapahtui sairauksia, kuolemia ja muita menetyksiä mutta kaikesta selvisin. En vaurioitta enkä samana, mutta kuitenkin selvisin.

Olisi ihanaa, jos joku voisi ratkaista puolestani tämän kinkkisen pulman: kannattaako lasten kanssa nyt matkustaa ulkomaille, varsinkaan pitkäaikaissairaiden lasten kanssa? Valitettavasti vastaus siihen selviää vain elämällä.

 

Tähän liittyvät:

Seitsemän ihmettä

Ei enää lupaa huoleen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »