Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Stressitermostaatti rikki?

03.08.2019

Oliko lapsuudenkodissasi väkivaltaa tai väkivallan uhkaa? Satutettiinko sinua tai läheisiäsi fyysisesti tai sanallisesti? Asuiko teillä alkoholisti tai päihdeongelmainen? Erosivatko vanhempasi? Jouduitko kokemaan seksuaalista hyväksikäyttöä? Kärsikö huoltajasi jostakin mielenterveyden ongelmasta? Koitko syrjintää tai koulukiusaamista? Huoltajan menetyksen? Vakavan sairauden?

Vatsaa polttaa. Adrenaliini ja kortisoli kihisevät suonissa. Päässä humisee. Sydän hakkaa korvissa. Tällainen on minulle jo lapsuudesta hyvin tuttu stressireaktio, sillä kodin ilmapiiri saattoi olla räjähdysaltis päiväkausia. Stressitila voi jäädä päälle, vaikkei mitään hätää enää olisikaan.

Kun stressitermostaatti menee rikki, puhutaan toksisesta stressistä.

Mitä useampi alussa lueteltu haavoittava lapsuudenkokemus ihmiselle on kertynyt, sitä todennäköisemmin se on rampauttanut hänen stressinsäätelyjärjestelmänsä. Se tarkoittaa, että olet suuren osan aikaa ylivalppaassa tilassa ja ylireagoit tai lamaannut herkästi paineen alla. Ärsytyskynnyksesi saattaa olla matalalla. Todennnäköisesti sinulla on univaikeuksia, mahdollisesti myös keskittymisvaikeuksia. Korkea kortisolitaso käskyttää sinua syömään epäterveellisemmin kuin muuten söisit. Kärsit ehkä kroonisesta uupumuksesta, sillä elimistösi on menettänyt kykynsä rauhoittua.

Stressireaktioiden pitkittynyt aktivoituminen voi häiritä aivojen ja muiden elinten kehittymistä ja lisätä riskiä saada stressiin liittyviä sairauksia tai kärsiä kognitiivisten toimintojen heikentymisestä vielä aikuisiälläkin”, sanoo jamaikalais-amerikkalainen lastenlääkäri Nadine Burke Harris kirjassaan Syvälle ulottuvat juuret turvattomasta lapsuudesta tasapainoiseen aikuisuuteen (2019, Basam Books).

Stressinsäätelyjärjestelmän rampautumisella on monia ikäviä seurauksia. Se voi pysäyttää lapsen kasvun. Se voi sairastuttaa. Jos stressipisteitä on kaksi tai enemmän, se lisää riskiä sairastua astmaan tai johonkin autoimmuunisairauteen, kuten reumaan, ärtyvän suolen oireyhtymään tai tyypin 1 diabetekseen.

Jos pisteitä on enemmän kuin kuusi, keuhkosyövän riski on kolminkertainen (vaikka ei tupakoisi!) ja sepelvaltimotaudin riski 3,5 -kertainen.

Jos pisteitä on neljä tai enemmän, riski oppimisvaikeuksiin tai käyttäytymishäiriöihin on peräti 32,6 -kertainen. Moni amerikkalaislapsi saa adhd-diagnoosin ja -lääkityksen, vaikka kyse olisi korjattavissa olevasta stressinsäätelyjärjestelmän häiriöstä, väittää Harris.

Kolmeneljäsosalla meistä on jokin tai joitakin haitallisia lapsuudenkokemuksia. Jos jommalla kummalla vanhemmista on ollut esimerkiksi päihdeongelma, näitä stressipisteitä kertyy helposti vähintään 3-4, kuten minulla. Suomessa on Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkoston mukaan tälläkin hetkellä noin 70 000 vanhemman alkoholinkäytöstä kärsivää lasta. Meitä vanhemman alkoholinkäytöstä kärsineitä aikuisia täytyy olla satoja tuhansia.

Nadine Burke Harris alkoi jo kymmenen vuotta sitten kampanjoida saadakseen terveydenhoitojärjestelmän havahtumaan haitallisten lapsuudenkokemusten ja siitä seuraavan toksisen stressin terveysvaikutuksiin. Hänen oma äitinsä sairasti skitsofreniaa. Hän ei koskaan koulusta kotiin tullessaan tiennyt, odottaisiko siellä hyväntuulinen vai arvaamaton äiti, joten hänellä on itselläänkin kokemuksia lapsuudenaikaisesta toksisesta stressistä, joka vaikuttaa häneen edelleen.

Kirjassaan hän kertoo, miten otti perustamallaan klinikalla käyttöön haitallisten lapsuudenkokemusten eli ACE-seulan (ACE=adverse childhood experiences). Se auttoi häntä lääkärinä tarjoamaan potilailleen oikeanlaista apua. Jos hän siis huomasi, että mahdollisesti kyse on potilaan stressinsäätelyjärjestelmän häiriöstä, hän osasi määrätä avuksi muun muassa lapsi-vanhempi -psykoterapiaa, tehokkaita stressinsäätelykeinoja ja elämäntapasuosituksia.

Nykyisin tuo ACE-seula on käytössä monissa maissa. Vaan ei Suomessa. Kirjan suomalaisen käännöksen esipuheen on kirjoittanut Johanna Matikka Ensi- ja turvakotien liitosta, ja hänen esittelemistään mielenterveys- ja itsemurhatilastoista käy selväksi, että myös meillä tarvitaan parempaa lapsuudenaikaisten traumojen ymmärtämistä.

Tietenkin ihmiset sairastuvat, vaikkei stressipisteitä olisi yhtään. Kaikki sairaudet eivät suinkaan johdu lapsuudentraumoista eivätkä traumat aina sairastuta. Mutta kun kerran toksisen stressin vaarallisuudesta tiedetään jo niin paljon, miksei haittavaikutusten lievittämiseksi tehtäisi kaikkea mahdollista? Miksei hoidettaisi itse juurisyytä eli rikkoutunutta stressinsäätelyjärjestelmää lukuisten oireiden lääkitsemisen sijaan? Juurisyyn hoito on useimmiten ilmaista tai ainakin lähes.

Vaikka stressipisteitä olisi kertynyt monta, ei hätää. Stressinsäätelyjärjestelmänsä voi ohjelmoida uudelleen. Voi alkaa kiinnittää huomiota reaktioihinsa. Voi opetella tyynnyttämään itsensä stressaavissa tilanteissa ja rauhoittamaan elinolojaan mahdollisimman paljon. Mikä tärkeintä, voi suojata lapsiaan sairastumasta toksiseen stressiin. Näistä menetelmistä lisää seuraavassa postauksessa.

Tässä linkki Yhdysvaltain kansanterveyslaitoksen (Center for disease control and prevention) laajaan ACE-tutkimukseen sekä ACE-seulaan, jos haluat testata omat pisteesi:

https://www.cdc.gov/violenceprevention/childabuseandneglect/acestudy/about.html

P.S. Lastensuojelun Keskusliitto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) järjestävät Suomen ensimmäisen konferenssin aiheesta 7.10.2019: Lapsuudenaikaiset haitalliset kokemukset (ACE) -konferenssi.

 

Tuija Siljamäki

4 vastausta artikkeliin “Stressitermostaatti rikki?”

  1. Vaimo78 sanoo:

    Vihdoinkin. (britti)mieheni lapsuus on ollut hyvin monen stressitekijän kuormittama. Tästä johtuvia käytös- ym syitä ei vaan tohdita ymmärtävän ns normaalissa ympäristössä. Oppimisvaikeudet, käytösongelmat, addiktiot. Nähdään ihminen vain vaikeana henkilönä. Ei haluta edes nähdä pintaa syvemmälle. Ikäänkuin nämä asiat olisivat hänen hallittavissaan.

    1. tuimarita sanoo:

      Näinhän se valitettavasti monesti menee…

  2. Ilkka kiviniemi sanoo:

    Hei, on tuo tuttua ” valppaana” olo vaikkei tarvis olla. Siitä tulee tapaakin. Mut hämmästyttävänkin tietämätöntä on usein esim että jotkin reaktiot vaikka ei vahingollisetkaan voidaan väärin ymmärtää tai tietämättöminä toimia toisin kuin olisi suotuisaa väkivaltaa nähneelle tai sen uhassa pitkään olleille. Jotkin reaktiot voi toisaalta olla tukahtuneita ” hätä tai apuhuutoja” että siis joku ymmärtäis huolehtisi
    lohduttaisi.. sit vaikeusasteita lisää jos juurikaan kukaan ei ole tiennyt mitä on pitkään ollut jo lapsena murrosiässä . Siis kodissa jossa ulospäin usein aika ok näyttänyt mut todellisuus muuta esim josta lapsi tietää mut saattaa ihmetelläkin miks kukaan sukulainen tai muu perhetuttu joka vierailee , ei tee mitään . No enempikin näistä mulla olisi kertoa ns kantapään kautta …

    1. tuimarita sanoo:

      Hyviä huomioita! Ja on tosi raskasta lapselle osallistua kodin kulissien ylläpitoon. Se avuttommuudentunne, kun kukaan ei tiedä miltä susta oikeasti tuntuu,eikä silloin itsekään vielä ymmärrä, mistä on kyse.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »