Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Pitkän parisuhteen salaisuus 2: ajattele eroa

08.09.2018

Mies kävelee roskapussin yli kuntosalille lähtiessään. Silkkaa hajamielisyyttään, kuten hyvin tiedän. Mutta tänään en halua katsoa sitä läpi sormien. Tekee mieli potkaista roskapussi hänen peräänsä. Ja potkaisenkin. Pussi lentää komeasti alas rappusia. Nyt hänen on pakko huomata se. Oikeassa olen, pussi kuljetetaan roskikseen.

Välillämme on hieman jännitteitä, sanoisinko.

Vielä muutama vuosi sitten Mies sanoi: älä vaan ajattele mitään erohommia. Kyllä ajattelin, tosin hyvin varovasti. Myös amerikkalainen erojuristi suosittelee elokuun Psychology today -lehdessä pariskuntia ajattelemaan eroa: jotta ei erehtyisi pitämään puolisoan itsestäänselvyytenä.

Rakkaudesta puhutaan aivan liian vähän. Me puhumme rakkaudesta aivan liian vähän. Me ajattelemme rakkautta aivan liian vähän. Rakkaus on maa, vesi ja ilma. Sehän on aurinko, joka aina nousee.

Entä jos se ei eräänä päivänä nousekaan? Sitä herää hampaat kalisten pimeään aamuun eikä yhtään tajua, mitä on tapahtunut. Illalla tuli nukahdettua hieman ärsyyntyneenä toisen kuorsaukseen eikä tosiaankaan ajatellut olevansa onnellinen siitä, että siinä hän kuitenkin nukkuu vieressä. Sitten tulee hetki, jolloin toivoo että olisi silloin tajunnut olevansa onnekas.

Riidellään tulisesti, sitten sovitaan taas. Katsotaan taas vähän aikaa. Muuttuuko mikään? Joka riidan myötä tuntuu, että ero on lähempänä. Se on kuin lumipallo, joka työntää meitä kohti jyrkännettä. Yhtäkkiä ero, joka silloin kauan sitten tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta, alkaakin tuntua väistämättömältä. Ajatukseen on tottunut.

Eletään loppukesän jälkilämpöä. Pari päivää ollaan oltu puhumatta toisillemme. Se ei vielä ole lähimainkaan ennätys. Jotakin erilaista tässä kerrassa on. Olen päättänyt. Ei koskaan enää tätä. Mieskin heittää taas jotakin erosta. Siitä vaan, aivan sama! Lähde sitten.

Totuttelen ajatukseen. Asuisin siistissä kerrostalokaksiossa keskellä kaupunkia. Minulla ei olisi paljon tavaroita. Kaikki olisi himmeänvalkoista tai vaaleansiniturkoosia. Parvekkeella muutama mehikasvi, kaislamatot ja lyhtyjä. Elämäni olisi hyvin yksinkertaista ja rauhallista. Askeettista. Aamuisin kirjoittaisin. Kävisin koiran kanssa lenkillä. Lounasaikaan selailisin päivän uutiset. Sitten jatkaisin kirjoittamista. Illalla lukisin runoja. Olisin yksinäinen. Hyvin yksinäinen.

Mutta ei se mitään. Olisihan minulla lapset ja koira. Ehkä tapaisin jonkun. Hän olisi ihana. Ymmärtäisi minua puolesta sanasta. Kysyisi heti mikä hätänä, jos huomaisi minun loukkaantuneen eikä loukkaantuisi minun loukkaantumisestani. Hän olisi vastaus kysymykseen, joka olen. Hän olisi kysymys, jota en ole huomannut vielä kysyä.

Ehkä hän on olemassa, mutta paljon todennäköisempää on, että ei. Ehkä hän jopa osoittautuisi heti ensihuuman jälkeen umpitörpöksi. Joisi paljon eikä osaisi keskustella mistään. Ei tykkäisi käydä teatterissa eikä varsinkaan taidenäyttelyissä. Inhoaisi runoja ja koiria. Tulisi ikävä eksää.

Sääli luovuttaa nyt, kun niin paljon olemme kestäneet. Sairaudet ja kuolemat lähipiirissä, taloudelliset vasta- ja myötämäet. Tätähän siinä vihkikaavassa tarkoitettiin. Laitan Miehelle tekstiviestin, koska anteeksipyyntöön ei suu taivu: ”Anteeksi, olin tyly. Loukkaannuin, koska… Yritetäänkö yhdessä vielä?”

Hän vastaa heti, ja pahoittelee myös omaa käytöstään. Ollaan tasoissa. Tasoissa täytyy olla kärsimyksen punnukset. Kumpikin yhtä itsepäisiä ja herkkiä.

Kiinalaisen sanonnan mukaan ihmiset hiotaan ihmisiä vasten, veitsi kiveä vasten. Ehkä meistä alkaa sittenkin pikku hiljaa tulla toisillemme sopivat.

Tälle sanonnalle on muuten tieteellistä pohjaa. Amerikkalaisessa tutkimuksessa nimittäin huomattiin, että puolentoista vuoden avioliiton jälkeen mies oli muuttunut tunnollisemmaksi ja vaimo jämäköitynyt. Eikö sitten lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen?

2 vastausta artikkeliin “Pitkän parisuhteen salaisuus 2: ajattele eroa”

  1. Tähän asti, 44 vuotta yhteistä matkaa sanoo:

    Hieno teksti. Myönnän että liikutuin. Niin tuttua.

    Asialla on monta puolta. Tullakseen onnelliseksi pitkässä parisuhteessa kummankin on harjoitettava autenttista itsetuntemusta. Ei helppoa, vaikka onkin siinä se toinen siinä peilinä, sillä sitä kuvaa itsestään ei ole aina helppoa ottaa vastaan. Se peili saattaa myös vääristää. Väärällä kuvallakin on taustansa.

    Yksi itsetuntemuksen asia on se, että ihminen voi turvallisuushakuisuuttaan unohtaa omat autenttiset haaveensa. Ne pitää itse tunnistaa ja puhua niistä toiselle. Ja niitä pitää myös toteuttaa itse, elää elämää joka on itselle oikeaa ja jossa on itse läsnä. Kummankaan ei pitäisi tyytyä tekemään elämässä asioita joita ”kuuluu tehdä”.

    Kiitos Tuija ajatuksia herättävästä tekstistä.

    1. tuimarita sanoo:

      Niin totta. Omia haaveita ei saa unohtaa. Ja parisuhde on aina tutustumista myös itseen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »