Mitä jos Kaapo Kakko ei olisi lapsena päässyt jäälle?
Viimeksi kirjoitin diabetesta ja allergiaa sairastavien lasten syrjintäkokemuksista päiväkodissa ja koulussa. Osa lapsista ei pääse luistelemaan tai hiihtoretkille, koska sairastaa diabetesta. Sain paljon palautetta niin vanhemmilta kuin opettajiltakin. Eräs kommentoija huomautti osuvasti: mitä olisi tapahtunut, jos Kaapo Kakko ei olisi pienenä päässyt luistelemaan? Hyvä kysymys!
En malta olla jatkamasta aiheesta, niin tärkeä ja monien mieltä kuohuttava se on. Ei tyypin 1 diabetes estä lasta luistelemasta, vaan aikuisten turhat pelot ja tiedonpuute. Luistelureissu sujuu hyvin, kunhan mukana on vaikkapa pillimehu ja välipalapatukka. Järjestelyt eivät varmasti ole ylivoimaisia.
Tiedämme, kuinka tärkeää liikkuminen on lapsille, myös diabetesta sairastavalle lapselle. Liikunta parantaa unta, kehon koostumusta sekä rasva- ja sokeriaineenvaihduntaa. Lisäksi se ehkäisee sydän- ja verisuonisairauksia, joihin tyypin 1 diabetesta sairastavalla on isompi riski sairastua.
Lisäksi tiedämme, kuinka tärkeää liikunta on mielen hyvinvoinnille. Ja entä lapsen kaverisuhteet? Mitä ulkopuolelle jättäminen tekee niille?
Lähes jokaisessa koululuokassa on joku pitkäaikaissairas lapsi – astmaa, allergiaa tai tyypin 1 diabetesta sairastava. Kouluikäinen lapsi viettää suuren osan päivästään koulun huomassa eikä hän valitettavasti saa lomaa sairaudestaan koulupäivän ajaksi. Kouluaikainen hoito on tärkeää varsinkin sairauksissa, jossa hoidon laiminlyönnistä voi tulla lisää terveysongelmia.
Uskon ja toivon, etteivät asiat ole menneet huonompaan suuntaan sitten omien lasteni peruskouluvuosien. Tyypin 1 diabetesta sairastava teinini pyöritteli päätään, kun kysyin joutuiko hän jäämään jostakin paitsi päiväkodissa tai koulussa. Ei joutunut. Hän pääsi mukaan muun muassa koulun eräleirille Lappiin.
Lasten syrjintäkokemuksista kuuleminen sai minut miettimään, mitä ja ketä varten koulu on. Muistan, kuinka eräs lastemme opettajista sanoi viisaasti, että koulussa tärkeintä on oppia elämästä.
Koululuokka on maailma pienoiskoossa. Mitä se kertoo lapsille aikuisten maailmasta, jos vain ”oikeanlaiset oppilaat” pääsevät mukaan retkille? Onko se viesti, jonka haluamme lastemme sisäistävän? Vai haluammeko, että koulu antaa kaikille lapsille mahdollisuuden kukoistaa ja tulla parhaaksi mahdolliseksi itsekseen?
Missä olisi Kaapo Kakko nyt, jos häntä ei olisi päästetty luistelemaan sairautensa vuoksi?
Vaikka opettaja ei vastaa lääketieteellisestä hoidosta, hän voi kuitenkin auttaa oppilasta kertomaan sairaudestaan luokassa ja näin ehkäistä tietämättömyyden aiheuttamaa syrjintää. Opettaja voi omalla asenteellaan auttaa pitkäaikaissairasta lasta olemaan sinut sairautensa kanssa. Opettaja voi osoittaa välittämista esimerkiksi – kuten lastemme opettaja – pitämällä taskussaan varalta Siripirejä. Hän voi yhdessä koulunkäyntiohjaajan kanssa varmistaa, että kaikki muutkin koulun aikuiset tietävät sairaudesta ja osaavat toimia hätätilanteessa. Kun diabetesta sairastava lapsi valittelee nälkää kesken tunnin, hän tietää, miten toimia (ei ainakaan kieltää lasta syömästä!). Kun diabetesta sairastava lapsi katsoo kännykkäänsä, hän ei välttämättä pelaa digipelejä, vaan katsoo verensokerilukemaansa.
Olen samaa mieltä opettajien kanssa siinä, että kouluihin tarvitaan lisää resursseja ja lisää avustajia varmistamaan lasten yhdenvertaisuus. Lapsellani oli ihana avustaja ja mahtavia opettajia, joille olen ikuisesti kiitollinen.
Koulun vastuulla on turvata diabetesta sairastavalle lapselle sellainen oppimisympäristö ja tuki, että hän voi nauttia opetuksesta ja koulunkäynnistä muiden ikätovereidensa lailla. Se tarkoittaa, että diabetekseen liittyvistä toimista huolehditaan koulupäivän aikana. Vanhemmat vastaavat hoidon hienosäädöstä, neuvotaan Diabetesliiton ohjeissa.
Vanhemmat voivat vaikuttaa siihen, miten yhteistyö koulun kanssa sujuu, mutta vanhemmat eivät voi tulla kouluun mukaan.
Edelliset aiheesta:
Ei diabeetikkoja luistinradalle
Kiitos sinulle opettaja, joka jaksat kannustaa diabeetikkolasta
