Siirry sisältöön
Rupista rakkautta

Kuritusväkivalta voi olla uupuneen hätähuuto

14.08.2020

Viime postauksessa kerroin kasvaneeni kuritusväkivallan aikakaudella. En silti halua syytellä vanhempiani, hekin olivat aikansa lapsia eikä heidänkään vanhemmillaan ollut helppoa. Äitini lapsuudenperheessä oli kaksitoista lasta, isäni perheessä kahdeksan.

Toisaalta vanhempiemme sukupolvella oli enemmän mummien, kummien ja serkusten apua eli niin sanottuja luonnollisia verkostoja. Lapset eivät kasva tyhjiössä. Myös koti- ja lastenhoitoapua sai ennen herkemmin. Muistan, miten meillekin tuli välillä siniseen työmekkoon ja valkoiseen essuun sonnustautunut ”kotisisar”, kun olimme kipeinä ja vanhempien piti olla töissä. Perhetutkijat sanovat, etteivät vanhemmat ole koskaan olleet niin yksin kuin nykyisin.

Asenteet kuritusväkivaltaa vastaan ovat tiukentuneet koko ajan, mutta siitä huolimatta sitä ei ole saatu kokonaan loppumaan. Äidit eivät halua käyttäytyä väkivaltaisesti rakkaimpiaan kohtaan, mutta siitä huolimatta edelleen niin tehdään. Mistä on kyse?

Aihetta on vaikea tutkia sen arkaluontoisuuden ja leimaavuuden vuoksi, mutta ellei väkivallan syitä tiedetä, sitä ei saada koskaan loppumaan. Laajan Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä vuonna 2015 julkaistun kyselytutkimuksen mukaan kuritusväkivaltaa lastensa kasvatuksessa käyttävät äidit ovat usein lapsuudessaan itse kokeneet ruumiillista kuritusta. Stressi näyttää madaltavan kynnystä väkivallan käyttöön: väkivaltaisesti lastaan kohtaan käyttäytyvät vanhemmat ovat tutkitusti stressaantuneempia kuin muut vanhemmat. Monet heistä ovat kyllä hakeneet apua vanhemmuuteen liittyvissä ongelmissa, mutta pitävät saamaansa apua riittämättömänä tai epätarkoituksenmukaisena. Väkivaltaan turvautuminen on siis melko yleisesti epätoivoisten ja uupuneiden vanhempien äärireaktio umpikujassa.

Ikävä kyllä vanhempien ja etenkin äidin ylikuormittuminen osuu kipeimmin kaikkein heikoimpiin. Jos lapsella on fyysinen, henkinen tai kehityksellisen vamma tai viive, sen on osoitettu olevan yhteydessä kohonneeseen riskiin joutua väkivallan kohteeksi kotona. Riski on suurempi myös jos lapsessa on piirteitä, jotka vanhemmat kokevat erityisen ärsyttäviksi. Kyselytutkimusta analysoineiden tutkijoiden mukaan perheille tarvittaisiin enemmän tukea vaikeissa tilanteissa. Sen lisäksi vanhemmille tarvittaisiin matalan kynnyksen terapiapalveluita, joissa käsitellä omia väkivaltakokemuksia.

Haastattelin viime vuonna lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarista, jolla on vuosien kokemus ruohonjuuritason lastensuojelutyöstä. Hän kertoi, että on vain harvoin kohdannut pahoja vanhempia. Sen sijaan uupuneita ja kriisissä olevia vanhempia useinkin. Korostetaan vielä: väkivalta pientä, suojatonta ihmistä kohtaan on aina väärin. Lapsia ei kuitenkaan auta vanhempien syyllistäminen, vaan heidän tukemisensa kasvatustyössä.

 

Tuija Siljamäki

 

Aiemmin samasta aiheesta:

Kuritusväkivallan alla kasvaneet

Kuritusväkivalta katkesi minuun

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »