Isän viimeinen pyyntö
Laituri heilahtaa allani. Sitten humahdus kylmään ja pimeään. Olen viisivuotias enkä vielä osaa uida. Käsi tarttuu takinselkämykseen ja kiskoo kuiville. Se on isän käsi. Kohta olen mummilan tuvassa isän paksuun villatakkiin käärittynä kuumaa kaakaota juomassa.
Se on jo toinen kerta, kun isä pelastaa henkeni. Vähän aikaisemmin olin tukehtua appelsiiniin, ja hän tarttui jalkoihini ja ravisteli minua pää alaspäin, kunnes tukos irtosi. Olin mahdoton koheltaja.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin isä vietti viimeistä isänpäiväänsä yksin. Tiesin, että hän kuolee, mutta en tehnyt mitään estääkseni sen. Jätin isän heitteille. Millainen tytär tekee niin?
Äiti oli hakenut avioeroa ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Omat lapseni olivat silloin 5- ja 7-vuotiaita ja meillä oli talossa meneillään iso remontti. Isä keksi mielestään täydellisen ratkaisun: minä ja lapset voisimme muuttaa hänen luokseen remonttia pakoon.
Edellisessä postauksessa kerroin hänen alkoholismistaan. Äidin lähtö romahdutti viimeisenkin vaivalla ylläpidetyn kulissin rippeen. Tyttären ja lapsenlasten muutto hänen luokseen satojen kilometrien päähän olisi tosiaan täydellinen ratkaisu. Kokki, siivooja ja huolenpitäjä – vähintä, mitä hyvältä tyttäreltä voi odottaa. Lapsenlapset ilostuttamassa siinä. Ehkä mummikin heltyisi palaamaan, sillä pitäisihän lapsenlapsia käydä tapaamassa.
Jokainen ei-alkoholisti ymmärtää ehdotuksen järjettömyyden. Alkoholistin kanssa saman katon alla eläminen on kuin jatkuvaa pakohuoneessa kamppailua: sitä miettii vain kuumeisesti koodia, jolla pääsee pois. Minä olin jo kerran päässyt pois. Palaisinko siis vapaaehtoisesti? Altistaisinko seuraavankin sukupolven sille kauheudelle?
Melkoinen ”sandwich”-tilanne huolehtia kahdesta lapsesta ja yhdestä alkoholistipapasta, mutta hullumpaakin on kuultu. Ihmiset ovat välillä järjettömän joustavia.
Moni lasisen lapsuuden elänyt huolehtii alkoholisoituneesta vanhemmastaan vielä aikuisenakin. Heitä kuvaavat muun muassa Maritta Itäpuisto kirjassaan Pullon pohjimmaiset – Lapsi, perhe ja alkoholi sekä Ani Kellomäki Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjassaan. Itäpuiston mukaan alkoholistiperheissä kasvaneiden lasten suhteet vanheneviin vanhempiinsa ovat vaikeampia kuin muilla. Kun on koko lapsuuden ollut huolissaan sekoilevasta vanhemmastaan, on huolta vaikea karistaa kotoa muuton jälkeenkään. Velvollisuudentunto on junttaantunut syvälle.
Yllätyin itsekin, miten vaikeaa minun oli perustella pyynnöstä kieltäytymistä isälle ja kuulla hänen äänessään pettymys ja hiljainen syytös. Vihasin sitä, että hän pystyi vieläkin hallitsemaan ajatuksiani.
Minä en pystynyt vetämään häntä kuiville niin kuin hän oli minut pelastanut.
Kukaan ei ole koskaan arvostellut ratkaisuani. Olen kiitollinen siitä, mutta toisaalta en voi olla miettimättä, miten eriarvoisessa asemassa alkoholistit ovat muihin sairaisiin verrattuna. Sanotaan, että alkoholismi on itseaiheutettu sairaus, mutta niin on moni muukin sairaus. Silti heitä hoidetaan.
Verrataanpa alkoholismia vaikka Alzheimerin tautiin. Sitä sairastavat voivat käyttäytyä ikävästi ja kieltäytyä lääkityksestä. Saako heidätkin jättää heitteille niin kuin alkoholistin?
Kun isälle yritettiin saada apua, meille sanottiin, että hänen pitää itse tajuta hakea apua. Pitää kuulemma päästää ihan pohjalle, niin siellä hänelle jotenkin taianomaisesti kirkastuu, mitä tulisi tehdä. Käytännössä alkoholisti saa rauhassa ryypätä itsensä hengiltä, ellei itse aktiivisesti halua hakea hoitoa. Onko se yhteiskunnan tapa kätevästi pestä kätensä alkoholisteista?
Alkoholistin saa siis hylätä. Ohje kuuluu: hänet pitää hylätä. En usko, että kukaan sen päätöksen tehnyt nukkuu rauhassa.
En tiedä, mitä isäni teki viimeisenä isänpäivänään. Todennäköisesti hän joi, ehkä itkikin vähän. Ihan varmasti hän oli yksinäinen. Kortti lapsenlapsilta oli laiha lohtu. Sen jälkeen hän yritti vielä kerran reipastua ja järjestää elämänsä kuntoon. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
Alkoholistin tahdonvastaisen hoidon perusteet (Terveyskirjasto) täällä.
