Halaa itseäsi, vanhempi!
Mielialani seurailevat pojan verensokerikäyrää: piikeistä seuraa stressipiikki. Verensokerin pitäminen tasaisena tyypin 1 diabeetikolla on kuin villalangan työntämistä liian pieneen neulansilmään: onnistuu osittain. Siitä huolimatta ääni päässäni piiskaa: vähän huolellisempi voisit olla, sentään kyse lapsesi terveydestä!
Näin kului monta vuotta. Itsensä soimaamista, stressaamista, syyllisyyttä. Tarvittiin runo ja käsite, että havahduin. Nämä Markku Lahtelan runon ensimmäiset säkeet saivat miettimään, miten oikein kohtelen itseäni:
Milloin viimeksi toit itsellesi kukan
Milloin viimeksi teit itsellesi juhlat
Milloin viimeksi annoit itsellesi lahjan
Milloin viimeksi?
Vai oletko sinä sellainen, ettei sinusta ole väliä
Vai oletko sinä sellainen, ettei sinua kannata ajatella
Vai oletko sinä sellainen, ettei sinua kannata rakastaa
Vähän myöhemmin törmäsin itsemyötätunnon käsitteeseen. Sen ehkä tunnetuimpia tutkijoita on Texasin yliopiston professori Kristin Neff. Hän on erityislapsen äiti, ja kuvaa YouTubeen videoidussa luennossaan koskettavasti stressaavia tilanteita poikansa kanssa. Leikkipuistossa hän katselee muita äitejä leikkimässä lastensa kanssa ja lasten leikkivän keskenään. Hänen autistinen poikansa hakkaa liukumäkeä lapiollaan. Aluksi Neff ajattelee, ettei hänellä ole mitään yhteistä muiden äitien kanssa ja säälii itseään. Sitten hän tajuaa, ettei hän voi tietää, mitä vaikeuksia muilla äideillä on. Hän tuntee myötätuntoa muita äitejä – ja itseään kohtaan.
Neffin mukaan itsemyötätunnon perusta on selvittää, millainen sisäinen ääni sisälläsi papattaa. Onko se soimaava ja kärkkäästi arvosteleva? Vai lempeä, hyväksyvä ja ystävällinen? Miksi olisit itsellesi ilkeämpi kuin parhaalle ystävällesi? Ehkä haluat lietsoa itseäsi toimimaan paremmin, mutta auttaako itsensä ruoskiminen oikeasti tulemaan paremmaksi ja viisaammaksi ihmiseksi? Ei auta, päin vastoin.
Eräässä tutkimuksessa mitattiin koehenkilöiden kortisolitasoja ja sykevälivaihteluita suhteessa itsekriittisyyteen. Havaittiin, että mitä myötätuntoisemmin ja vähemmän arvostelevasti tutkittavat suhtautuivat itseensä, sitä matalampi heidän kortisolitasonsa oli ja sitä isompi sykevälivaihtelu, mitä pidetään hyvän palautumiskyvyn merkkinä. Tulokset viittasivat siihen, että itseensä myötätuntoisesti suhtautuvat pystyvät palauttamaan tyyneytensä stressaavissakin tilanteissa. Ja niitähän ei erityislapsen vanhemmilta puutu!
Vaikeissa tilanteissa itseään voi lohduttaa nopeasti halaamalla itseään, Kristin Neff neuvoo kirjassaan Itsemyötätunto – luovu itsesi soimaamisesta ja löydä itsevarmuutesi.
Keho reagoi fyysiseen lämmön ja huolenpidon ilmaukseen samoin kuin vauva reagoi, kun se otetaan syliin. Fyysinen kosketus vapauttaa oksitosiinia, antaa turvallisuuden tunnetta ja lieventää ahdistavia tunteita, vaikka koskisit itse itseäsi. Kun siis huomaat olevasi kireä, huolissasi, surullinen tai itsekriittinen, anna itsellesi lämmin halaus! Silittele lempeästi käsivarsiasi tai kasvojasi ja keinuttele vartaloasi. Rutista lohduttavasti. Tärkeää on ilmaista rakkautta, välittämistä ja hellyyttä itseäsi kohtaan.
Helpointa tämä on tehdä tämä yksityisesti, mutta sen voi tehdä huomaamattomasti silloinkin, kun muita on paikalla.
Miltä tuntuu halauksen jälkeen? Lämpimämmältä? Pehmeämmältä? Rauhallisemmalta?
Halaus on maailman yksinkertaisin ja mutkattomin keino osoittaa itselleen ystävällisyyttä.
Tuija Siljamäki
Samasta aiheesta:
