Alkoholistin lapsi ei rentoudu kesällä
Oli kaunis alkukesän ilta. Aurinko värjäsi järven oranssinpunaiseksi. Istuimme koko perhe rannassa luonnonkivistä muuratun takkagrillin äärellä. Olin kahdentoista. Äiti noukki lautasille hiilloksesta mustia perunoita. Halkaisin perunan ja laitoin siihen voisilmän. Meillä oli tunnelmallista. Isäkin oli hyvällä tuulella.
Isä sihautti olutpullon auki. Gul-gul-gul. Sitten ahhh-huokaus ja perään orrgh-röyhtäys. Sitten hän katseli järvelle. Tämä oli hänen unelmansa. Oma talo järven rannassa, vaimo ja lapsia itsemuuratun takkagrillin ääressä. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, että olisi saanut elää ikuisesti sitä hetkeä.
Paitsi lopettanut juomista.
Tuollaisista pienistä hetkistä ihmiselämä koostuu. Vanhempi voi valita, sihauttaako olutpullon auki rannalla kesäiltana lasten syödessä hiillosperunoita. Parhaillaan Suomessa tehdään näitä valintoja. Nyt. Nyt. Ja nyt.
Lapsi ei voi valita, avaako vanhempi olutpullon vai ei. Juuri nyt joku lapsi seuraa sivusta, kun vanhempi avaa olutpullon.
Nuo pienet valinnat ja hyvänolon hetket ovat harmittomuudessaan petollisia, sillä riippuvuuden siemenet kylvetään niissä. Kesäilta, kaunis auringonlasku, käki kukkuu järven takana, olut rentouttaa suonissa, perhe touhuaa siinä vierellä. Voi erehtyä luulemaan, että hyvä olo tulee juuri siitä oluesta, että olut on jotenkin oleellinen ainesosa kesäillan rentoutumisessa. Niin kävi isälle.
Opin vihaamaan tuota äänneyhdistelmää: gul-gul-gul, ahhh ja orrgh. Se tarkoitti, että isä rentoutui. Se tarkoitti, että me emme voineet rentoutua, sillä koskaan ei voinut tietää, mitä isän ”rentoutumisesta” seurasi. Siitä saattoi seurata suhteellisen normaalia yhdessäoloa – tai sitten täysi katastrofi, jossa ikkunat ja ihmiset särkyvät ja joku joutuu paikattavaksi.
Siksikin lasinen lapsuus on osuva nimitys kuvaamaan olosuhteita, joissa alkoholistin lapset joutuvat elämään. Koskaan ei tiedä, missä helisee.
Tästä on tietysti kymmeniä vuosia, mutta muistan edelleen tuon kauniin kesäillan tunnelman. Muistan hiillosperunoiden maun, savunhajun ja taivaan punaoranssin sävyn. Muistan myös pettymyksen, myötähäpeän ja pelon, jonka olutpullon esiin ottaminen minussa herätti. Sanat noille tunteille löysin vasta aikuisena, mutta tuntemukset muistan.
Toivoisin jokaisen vanhemman tietävän, että lapsi muistaa tällaiset tunteet ja tilanteet vielä vuosikymmenienkin päästä. Suomessa on Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkoston mukaan 65 000 – 70 000 lasta, joka kärsii vanhempiensa päihteidenkäytöstä.
Pettymys, pelko ja myötähäpeä ovat tavallisia tunteita alkoholistin läheisille. Ei kai kukaan vanhempi halua, että lapsi pelkää tai häpeää häntä. Enkä nyt puhu mistään teini-ikään kuuluvasta normaalista nolot-vanhemmat-häpeästä, vaan paljon syvemmästä ja tuhoisammasta häpeästä.
Isä halusi kyllä pitää kiinni unelmastaan istua rannassa katselemassa auringonlaskua yhdessä perheen kanssa. Hän olisi voinut eläkkeelläkin tehdä niin, kenties lastenlastensa kanssa, jos hän vain olisi ymmärtänyt, ettei olut voinut kuulua yhtälöön. Tai ehkä yksi olut silloin tällöin olisi voinut menetelläkin, mutta eihän se koskaan hänelle riittänyt.
Siksi hänen kuusivuotias lastenlapsensa joutui kertomaan kaverilleen kymmenen vuotta sitten: ”Pappa kuoli kaljaan”.
Jos olutkänni kesäiltaisin tarkoittaa sinulle rentoutumista, niin ajattelepa hetki ennen korkin sihauttamista auki, onko se rentoutumista myös lapsillesi – tai lastenlapsillesi. Mietipä vielä sitäkin, olisiko käynyt niin, että oluesta (tai viinistä) on tullut sinulle rentoutumisen välttämätön ainesosa. Sinä voit sen valinnan tehdä. Juuri nyt.
Tuija Siljamäki
Päihdelinkin juomatapatesti täällä.
Samasta aiheesta:
