Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ystävyys

28.09.2018

Olen juuri hakemassa Esikoista koulusta kun puhelin värähtää taskussani. Vilkaisen sitä ja ruudulla näkyy tekstiviesti “Lähdetkö rannalle huomenna?” .

Viestin on lähettäny äiti, jonka olen tavannut pari kertaa. En erityisen usein, enkä nyt edes pariin kuukauteen.
Vastaan välittömästi myöntävästi.


Vielä muutamia vuosia sitten en olisi tehnyt niin. En olisi vastannut myöntävästi vaan ehkä keksinyt jonkun lempeän tekosyyn jonka varjolla olisin jäänyt pois. En vain olisi ujoudeltani uskaltanut lähteä.

Tässä minä olen muuttunut. Olen oppinut ja opetellut. Silloin kaksi, oikeastaan jo lähes kolme vuotta sitten, kun saavuimme tänne ensimmäistä kertaa, oli suurin huoleni yksin jääminen.
Se, etten löydä sosiaalista ympäristöä jossa olla oma itseni. Se, että kahlaan läpi arkea yksin tunteiteni kanssa.

Me asumme kaukana Suomesta. Se on faktaa. Tänne päätyäkseen on ylitettävä monta aikavyöhykettä. Monta arkista hetkeä. Se on tullut näiden vuosien aikana kivuliaan tutuksi.
Enää ei voinutkaan soittaa kello neljä iltapäivällä isälle, tietäen että hän on iltapäiväteellä ja ehtii hetken rupatella.
Enää ei voinut harrastaa pitkiä puheluita äidille ihan koska vain.
Ei voinut laittaa tekstiviestiä ystävälle, tietäen että vastaus tulee samantein.
Kun minä valvoin, nukkui Eurooppa.
Kun minä nukuin eli Eurooppa arekaan.

Se korostaa eristyneisyyden tunnetta täällä. Se saa jäämään yksin tavalla jota ei ollut oikein edes osannut kuvitella.
Kun viestit ystäville kaikuvat heidän yönsä pimeydessä ja arkisten tilanteiden jakaminen on kuin kertoisi sivulausetta kirjasta, jonka on lukenut.
Kun toisen arki ajautuu kauas eikä sen sävyjä enää tunnista omastaan.
Ei se tarkoita, että ystävyys katoaisi, mutta se vain tarkoittaa ettei kosketuspintaa toisen kuplaan juuri silloin oikein enää ole.

Me olemme käyneet tämän läpi niin monta kertaa. Ei se enää yllätä, ei se enää tule puun takaa. Mutta ei se alun vaikeus ja yksinäisyys kuitenkaan koskaan hyvältä tunnu. 

Me olemme Puolison kanssa muuttaneet niin monta kertaa elämässämme, tietoisesti repineet juuriamme irti kerta toisensa jälkeen eri maista, eri kaupungeista. Aloittaneet alusta. Vahvistaneet keskenäistä yhtyettämme, mutta samalla heikentäneet niitä muita suhteita joita ihmisillä on tapana luoda arkeensa.

Meillä on rikkautena ystäviä ympäri maailmaa. Samalla meillä on kipupisteenä ja köyhyytenä se tyhjiö, ettemme me ole jakaneet yhteistä taivaltamme kenenkään muun kuin toistemme kanssa. 

Ei ole ihmisiä, jotka olisivat nähneet meitä kuukausittain koko aikuiselämämme läpi. Ei ole ihmisiä joilel aina soittaisimme toistemme jälkeen.


Kuitenkin se mitä tämä on minulle on opettanut on ihmisiin tarttuminen.
Minä olin ennen se jolla kesti pitkään tutustua. Se joka jäi ujona aina ryhmän sivulle. Vasta kuukausien, ellei jopa vuoden jälkeen minä vasta oikeasti tutustuin ihmisiin kunnolla. Lähelle en päästänyt välttämättä silloinkaan.

Vielä Lontoon vuosien ajan pysyttelin mielummin taka-alalla, harvoin minä olin ystävyydessä aloitteen tekijä. Ajauduin silti ihanien ihmisten seuraan.
Aloin tehdä töitä nuorten kanssa yhä enemmän ja enemmän.
Ja ehkä silloin minun solmuni aukesivat. Opin kohtaamaan, opin avaamaan itseäni. Opin heiltä, joille minun piti opettaa.

Ujo minä olen vieläkin. Ei se ole minusta poistunut. Mutta minä aloin oppia, että ujokin voi olla avoin. Ujokin voi antaa itsestään toisille jotain ilman että sisintään pitää tarjoilla avokäsin toisten nähtäville. 

Minä aloin oppia miten puhutaan silloinkin kun ei ole mitään sanottavaa.
Ja kun aika koitti elää taas Suomessa, huomasin osaavani tarttua ihmisiin eri tavoin. Osasin kutoa ystävyyden silmukoita kollegoihin, osasin vastata myöntävästi kutsuihin saunailtoihin.
Osasin rakentaa sosiaalista ympyrää, johon 6 vuoden Englannissa eläminen oli jättänyt suuria aukkoja.

Vauva-arki repäisi minut irti työelämästä tavalla joka yllätti. Se ettei ollutkaan enää samalla tavalla kiinni työyhteisöissä, ei ollutkaan samalla tavalla ihmisiä ympärillä kuin ennen oli uutta. Esikoisen kohdalla pelastukseksi tuli vanhojen ystävien samanaikainen vauvabuumi. Kuopuksen kohdalla jäin yksin. 

Ystävät olivat palanneet töihin, minulla oli kotona yksi taapero ja yksi lähes tauotta huomiota ja syliä kaipaava, kipuitkua huutava vauva. 

Siinä ei ystävyyksistä pidetty huolta. Siinä yritettiin vai selviytyä.


Kuitenkin, kuin ihmeen kautta myös siihen vuoteen tihkui kohtaamisia. Ihmisiä, joiden oma persoona, aura, karma, miksi  nyt kukin sitä haluaa kutsua, oli niin suuri että se tunki läpi minun väsyneen muurini ihan sinne sydämen perukoille saakka. Minä löysin itseni avaamasta ystävyyden ovea puolitutulle ihmiselle jonka kanssa olin tehnyt kerran aikaisemmin yhden yhteistyön. Mutta kohdatessani hänet paikallisjunassa, täysin yllätteän avasi hän sen oven vain niin suveneeristi kuin se olisi aina ollutkin auki.
Tai se toinen ihminen joka vain käveli amerikkaanlähtöjuhlissamme elämääni ja yhdellä kättelyllä sinetöi vilpittömän ja aitoon lähes repivään rehellisyyteen perustuvan ystävyyssuhteen samalla hetkellä, ilman että me välttämättä itsekkään tiedostimme sitä.

Kevät 2016 oli ystävystymisen kannalta raskasta aikaa. Raskasta, koska lähes jokainen askel piti ottaa itse. Uudella maaperällä.
Tiedostin vahvasti, että täällä tämän auringon alla minä en tuntenut ketään. En siis yhtään ketään. En edes hiukkasta vertaa.
Tiedostin, että kaikki oli minusta itsesäni kiinni.

Siksi arvostin lähes kyyneliin saakka niitä naisia, jotka ojensivat omaa auttavaa kättään sinä aikana. Niitä kokeneita ekspatteja, jotka olivat itse jo hetken täällä olleet. Häntä, joka tuli leikkipuistossa kaikkien muiden puhuessa ringissä ja minun kävellessä Kuopuksen perässä pitkin leikkipuiston laitoja, tuli luokseni ja käveli sitä leikkipuiston reunaa perässäni kun itse en lapsen tähden voinut pysähtyä. 

Häntä, joka kutsui mukaan leikkipuistotapaamisiin.
Heitä, jotka kutsuivat syömään luokseen.
Heitä, jotka neuvoivat ja jaksoivat auttaa minua alun hämmentävän typerien kysymysten kanssa (mistä ostan lapsille alushousuja? Mikä särkylääke vastaa suomen buranaa?)


Kun on poissa omasta turvallisesta piiristään, revitty jonnekin jossa ei tunne ketään on pakko opetella uusia tapoja löytää ystäviä.

On avattava se ovi, joka joskus nuorena oli niin kovin auki, mutta joka jostain syystä niin helposti sulkeuttuu kun aikuistuu, uudelleen. 

On tutustuttava, annettava itsestään jotain. Oltava rohkea.
Voitettava ujoutensa kerta toisensa jälkeen.
Eikä se aina ollut helppoa.
monta kertaa minäkin jouduin toteamaan, ettei ystävyys vain syty. Ei vaikka kuinka toinen ihminen on mukava ja hauska. Aina se ei vain riitä.

Opin myös että ihmiset joiden en koskaan ajatellut voivan olla ystäviäni, koska he vaikuttivat olevan niin kotiutuneita ja omat piirinsä jo löytäneitä, olivatkin lopulta sitten kuitenkin niitä joiden sohvilta lopulta löysin itseni viettämästä aikaa. 


Vein nämä opit mukanani Suomeen kun jäimme sinne jumiin vuodeksi. Ja kuten olen jo ennenkin sanonut: vuosi 2017 oli ennen kaikkea kohtaamisien vuosi. Sen vuoden aikana kohtasin, tapasin, niin monia ihmisiä jotka jättivät minuun jäljen, muiston, ystävyyden, etten aikuisikäni aikana ole toista samanlaista vielä kokenut. 

Sanotaan, että aikuisena on vaikea ystäystyä, löytää niitä oikeita sydänystäviä. Niin minäkin luulin. Kunnes näiden kuluneiden vuosien varrella olen oppinut toisin. Ei se ole katsonut maata, ei kansalaisuutta, ei elämäntilannetta. 

Ehkä salaisuus on ollut siinä, että vihdoinkin minä olen osannut avata sydämeni, mieleni ja katsoa vastakkaista ihmistä silmiin. Tarttua kiinni. Sanoa “Hei, minä pidän sinusta, älä kävele pois minun luotani.”


Viimeiset lähes kolme vuotta ovat olleet minulle hämmästäyttäviä kohtaamisien vuosia. Olen saanut elämääni ihmisiä, ystäviä, joita en koskaan olisi kuvitellut voivani saada. Ihmisiä joille kertoa lähes mitä tahansa arjestani. Ihmisiä joiden kanssa nauraa, kiroilla, ahdistua, iloita ja jakaa elämää. Aitoja, suoria, hämmästyttävän rohkeita ystäviä. Ihmisiä joille lähettää heti aamulla tekstiviesti kun päivä alkaa nihkeästi, ihmisiä joille kertoa onko jaksanut tehdä treeniä, ihmisiä joille saa kertoa ikävöivänsä häntä, ihmisiä jotka elävät samoissa kuplissa, ihmisiä jotka elävät eri kuplissa mutta haluavat silti jakaa elämäänsä kanssani.

Suurin osa on kai kokenut kaiken tämän jo silloin nuorena aikuisena. Minä sulkeuduin silloin enemmän iteseni, en päästänyt kovin montaa uutta lähelleni. Minulla oli ihmiseni, pidin heistä kiinni. Päästin vain harvoja ja valittuja lähemmäs itseäni, näkemään hymyni, kuulemaan nauruni.
 Ja me matkustimme. Meillä oli Puolison kanssa toisemme, siksi me pystyimme siihen. Vaihtamaan maata, kaupunkia, asuinpaikkaa, vuosi vuodelta, uudestaan ja uudestaan. Vanhat ystävyydet säilyivät, uusia oli ajoittain hankala rakentaa, mutta se ei haitannut.

Vasta lasten myötä, minä heräsin siihen, että yksin Puoliso ei ehkä riitäkään. Että minä kaipaan myös muita aikuisia. Että vaikka rinnallani on paras ystäväni, elämänkummpanini ja rakastajani, haluan myös arkeeni jonkun joka voi jakaa sitä kanssani. 

Ja minä rohkaistuin ja osasin astua esiin kuorestani. 

Löysin ihmisiä. Istuin lastenhuoneiden lattialla juomassa kahvia ja katselemassa lasten leikkiä. Minä vanuin leikkipuistoissa ja tutustuin ihmisiin. Minä avasin keskusteluita ravintolapöydässä vieressä istuvan naisen kanssa, minä pyysin apua, minä kutsuin itseni käymään ihmisten luona. Minä annoin itsestäni enemmän kuin koskaan. Takaisin sain ystävyyden.


Joten minä vastaan saamaani tekstiviestiin myöntävästi. 

Ja sen seurauksena kuuntelen iltapäivän aaltojen kuohuntaa rinnallani ihminen, jota uskallan jo ystäväksi nimittää. 

Siinä me seisomme meren äärellä, yhdessä katselemme miten miekkavalasparvi ohittaa rannan, lapset juoksemassa pitkin rantahiekkaa, pelikaanit lentämässä matalaa liitoaan aaltojen yllä, hylkeet uimassa keskellä suolaista vettä. 

Tämän tähden, tämän tunteen, että tämänkin kuplan minä voin jakaa nyt jonkun kanssa, minä jaksan yhä uudestaan katsoa ihmisiä kohti, vastata myöntävästi ja antaa itsestäni taas palasen.


Sillä jos jotain elämä on minulle opettanut niin se on se ettei mikään muu asia pidä arkea kasassa yhtä hyvin kuin ystävyys. 

Ystävyys, joka yltää läpi maiden, mannerten, sukupolvien, elämäntilanteiden, ohitse kansalaisuuksien, kulttuurierojen ja aikavyöhykkeiden. 

Tulee aika kun tämän mantereen ystävät jäävät taakse. 

Tulee aika kun matkamme jatkuu taas toisaalle. 

Mutta minä tiedän, että nämä muistot tästä ajasta ovat ainutkertaisia juuri sen tähden, että niitä ovat jakamassa kanssamme niin moni ystävä.
Jonakin päivänä he auttavat meitä jatkamaan lauseitamme.
Nyökkäävät pöydän toiselta puolelta kun kysymme “Muistatko?”
Malja sille, ystävyydelle.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Yksi vastaus artikkeliin “Ystävyys”

  1. m sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä! Vaikka minulle riittää miehen lisäksi muutama ystävä, joihin pitää säännöllisesti ja aktiivisesti yhteyttä tai nähdä, eikä minulla ole lapsia ja lasten kautta tutustumista ja yhteistä tekemistä, tunnistin tekstistäsi monia tuttuja ajatuksia. Erityisesti oman kuplan jakaminen ja toisen kuplaan sisälle pääseminen ystävyyden kautta on ollut viime aikoina mielessä paljon. Joskus siihen riittää pelkkä viestittelykin, varsinkin ulkosuomalaisena Suomeen ja onneksi suht samalle aikavyöhykkeelle jääneiden ystävien kanssa, mutta minulle ainakin säännöllisyys on se tärkein juttu, sillä muuten lipuu helposti liian kauas ja kynnys yhteydenottoon voi välillä sen johdosta kasvaa liikaa.

    Vahvasti introverttinä ja runsaaseen sosiaalisuuteen liittyvistä seikoista helposti uupuvana joudun myös sanomaan usein ei, mikä tuntuu pahalta, mutta on kuitenkin monta kertaa paras oman hyvinvointini ja jaksamiseni kannalta. Tämän vuoksi uusien ihmisten on vaikea tulla kunnolla tutuiksi, eikä uudessa paikassa ole sen vuoksi välttämättä helppoa. Pitää siis olla jotain spesiaalia yhteistä, jotta näkemiset ihan oikeasti toteutuvat, eivätkä jää suunnitteluasteelle. Ja toki välillä ajankäyttö ja menemiset yksinkertaisesti eroavat niin paljon, että mukavienkaan tyyppien kanssa ei valitettavasti löydy riittävästi yhteisiä hetkiä, vaikka molemmilla olisi halua. Mutta onneksi itsekseen oleminen on minulle aika ok. Edes yksi vähän läheisempi tyyppi olisi kuitenkin kiva, vaikka tuttuja onkin ihan kivasti..

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »