Ystävyys

Kevät.
Vihdoinkin se on myös täällä.
Tässä ääripäiden, valon ja pimeän, vaikenemisen ja huudon maassa.
Aurinko paistaa korkealla, kirkkaana. Valo ei väisty öisinkään, ei tähän aikaan vuodesta enää.
Ihmisten askeleet ovat rennommat, takit huolettomasti auki. Tuntemattomat vastaantulijat lähes hymyilevät ohittaessaan meidät.

Tänään on parempi.
Eilen taas käytiin hetken pohjalla.
Uitiin hetki siellä mudassa, näkökenttä mustaa täynnä.
Aamulla satoi vettä.
Puoliso sanoi että oli laittanut kotimme vielä kesäkuun ensimmäisellekin viikolle vuokralle.
Että ei usko meidän pääsevän kotiin ennen sitä.
Katsoin häntä sanomatta mitään.
Huokaisin syvään.
Itku poltti silmiä. Ahdistus korvensi rintaa.
Teki mieli huutaa että minä haluan kotiin. Ymmärrätkö sinä. Kotiin.
Minä en halua venyä täällä koittaen rakentaa arkea ja sisältöä päiviini. Minä en halua että jokainen täällä vietetty viikko syö sitä aikaa jonka me haluaisimme olla kokemassa sitä toista mannerta. Se aika jolla on takaraja, toisin kuin Suomen elämällä.
Olisin halunnut kiukutella kaikesta.
Mutta koska en ole enää 20 vuotias, koska tunnen itseni ja tunneaaltoni, tyydyn huokaisemaan ja puremaan huuleeni.
Koska ei minulla ollut mitään perusteita kiukutella.

Eilen kuitenkin kaikki meni pieleen.
Syytän siitä säätä.
Sitä on helppo syyttää kun tuntuu liian pahalta syyttää itseään.

Mutta aurinko, se pelastaa niin paljon.
Pelasti eilen iltapäivällä esiin tullessaan, ja pelastaa nyt.
Aurinko ja ihmiset.

Keittäessäni teetä, väsyneenä ja ärtyneenä, yöunien jäädessä alle viiteen tuntiin koska Esikoinen oli itkenyt kasvukipuja lähes kaksi tuntia, puhelimeeni tulee viesti.
Ei sanoja, ei selityksiä, vain Aurinko.
Ystäväni tiesi että aurinko auttoi mielialaani. Että aurinko sai minut jaksamaan ja hymyilmään.
Joten hän lähetti minulle auringonkuvan huomattuaan ulkona paistavan auringon.
Sydämeni sykähti.

Ihmiset.
Ystävät.

En tiedä miten, mutta jotenkin olen kerränyt matkallani ihmisiä elämääni, ihmisiä jotka ovat kaikkea muuta arvokkaampia.
Toinen ystävä pyytää mukaansa puistoon.
Toisilta olemme saaneet lainaan leluja, vaatteita, kirjoja.
Ihmisyyttä.
Seuraa.
Naurua ja hyvää mieltä.
Hiljaisuutta, vaikenemista, sitä hyvänlaatuista.

En oikeastaan edes tiedä miten maailmaan voi mahtua niin monta hyvää ihmistä. Miten meidän pieneen elämään on voinut mahtua niin monta ihanaa ystävyyttä.
Puen lapsille vaatteet. Lähdetään ulos puistoon.
Puistoon aurinkoon.

Kallioille. Pään yläpuolella sininen taivas. Mäntyjä ja männynkäpyjä puiston maa täynnä. Suomalaisempaa maisemaa saa hakea.
Kaksi ystävä-äitiä lapsineen on myös paikalla.
Ilmassa tuoksuu maatuvat lehdet.
Puhutaan, lapsista, elämästä, työelämästä.
Sanoja siellä täällä. Lauseita jotka jäävät kesken.
Sitä tuttua puistoelämää. Sitä mitä se aina on. Seura tekee kuitenkin leikkipuistoistakin taas ihan hyvän paikan.

Lapset juoksevat, Esikoinen katoaa näköpiiristä pitkiksi ajoiksi.
On pakko luottaa. Uskoa ettei hän lähde mihinkään, ettei mitään satu.
Pakko päästää kauemmaksi. Täällä niin voi tehdä. Täällä se on kulttuurissa.
Kuopus pyörii jaloissa. Niin pieni vielä. Vaikka haluaisikin olla jo iso.

Juon kuumaa teetä termosmukista, annan auringon lämmittää selkääni. Kerrostalot nousevat leikkipuiston reunalla kohti kirkkaansinistä taivasta.
Jossain laulaa mustarastas.

Mietin ystävyyttä.
Mietin miten nuorempana en osannut oikein ystävystyä, miten koin sen vaikeaksi. Antaa itsestäni muille niin paljon. Ottaa se riski että ei saisikaan samaa takaisin.
Yläasteikäisenä moni ystävyys päättyi siihen, että kun olin kertonut itsestäni kaiken, näyttänyt sen sisimmän niin ystävä käyttikin tietoa minua vastaan.
Olin se ujo, vähän outolintu. Helppo kohde.
Innostuin uusista ihmisistä, enkä aina nähnyt heidän tarkoitusperiensä taakse.
On minulla ystäviä jotka ovat kulkeneet rinnallani sieltä ihan lapsuudesta saakka.

Mutta kesti kauan että opin tarttumaan ystäviin.
Että opin huomaamaan kun minulla oli käsissä ihminen josta tunsin että meidän välillämme vallitsi enemmän kuin hyvänpäiväntuttavuus, että opin ottamaan kiinni, sanomaan että nähdäänkö uudestaan.

Nykyään, elämän opettamana, minä tartun nopeasti.
Pyydän ihmisiä ulos, jatkan siitä mihin ensimmäisessä keskusteluissa jäin.
Otan kopin kun pallo lentää minulle.
Olen oppinut ettei ystäviä voi olla liikaa.
Olen oppinut ettei ystävyys ole keneltäkään pois.
Olen oppinut että kun aito ystävyys osuu kohdalle, sen tunnistaa heti.

Nyt tämänkin jakson, kun me rämmimme tässä välitlilasuossamme. Kun päivät ovat välillä synkkiä ja ivtutuskäyräni ovat korkeammalla kuin minkään maan laki sallii, silloinkin ympärilläni on ystäviä.
On niitä, jotka pyytävät leikkipuistoon, on niitä jotka tulevat käymään.
Nyt tämän pakotetut Laaksosta poissaolon aikana olen vasta ymmärtänyt myöskin ne ystävyyssiteet jotka olen onnistunut, vastoin kaikkia odotuksiani, luomaan tuonne kuuman auringon maahankin.
Kun ikävä pakottaa rintaa ja ymmärrän ikävöiväni niitä ihmisiä, jotka tuntevat meidän lapsemme yhtä perusteellisesti kuin me.
Niitä laakson pohjan vahvoja naisia ja hymyileviä miehiä.

Ymmärrän että olen onnistunut tarttumaan kiinni juuri oikeanlaisiin ihmisiin.
Se on lohdullista.
Lohdullista, että minne ikinä menenkin, minä en ole yksin.
Lohdullista, että tietää ystävyyden kantavan läpi välimatkojen.
Se on myös kivuliasta.
Kivuliasta koska taas tulee olemaan yksi maailmankolkka enemmän johon ikävöidä.
Kivuliasta, koska tiedän jo nyt että aina minun on ikävä jonnekin, jotakuta.

Mutta ystävyys kantaa.
Oikea ystävyys ei ota, se antaa.

Minä toivon että minä voin vielä antaa takaisin kaiken tämän mitä olen nyt saanut ottaa vastaan.
Että tulee vielä se päivä kun voin olla kaikille näille ihmisille avuksi jotka ovat nyt kannatelleet meitä läpi tämänkin ajan.

Vietetään iltapäivä siirtolapuutarhan nurmea ylöskaivaen.
Lapset leikkivät.
Itsenäisinä ja nauravina.
Aurinko paistaa ja kuumottaa selkääni.
Tällaiset päivät ovat hyviä. Nämä soljuvat, auringon ja lintujenlaulun siivittäminä.
Tällaiset päivät vievät meitä eteenpäin, näinä päivinä oleminen ei tunnu odottamiselta.
Elämä ei tunnu hukkaanheitetyltä päivien kuluttamiselta.
Siinä sormet mullassa, lasten nauru selkäni takana, aurinko lämpimänä pääni yläpuolella, siinä hetkessä on hyvä.
Illalla vielä yhdet leikkitreffit. Vielä yksi ystävä.
Lapset katoavat toiseen huoneeseen. Hiljaisuus valtaa toisen. Kuopus käy välillä pyytämässä jotain, mikään muu ei riko tuon huoneen hiljaisuutta. Läsnä on minä ja tuo yksi ystävä jonka seurassa voin olla ihan hiljaa, sanomatta sanaakaan. Voin avata tietokoneen ja sanoa tekeväni vähän töitä.
Hiljaisuus.
Sekin on yksi ystävyyden muoto. Hyväksyvä, hiljainen ja lempeä hiljaisuus.

Ja illalla kun valot on jo sammutettu ja huoneessa kuuluvat enää vaimeat lakanoiden kahahtelut lasten etsiessä oikeaa nukkumisasentoa, Esikoinen sanoo peittonsa alta “ Minun on ikävä Palo Altoon, minun on ikävä minun ihan omia ystäviä.”
Ja minä ymmärrän.
Ymmärrän ikävän.
Ymmärrän myös kivuliaan tosiasian, että lapsiemme on opittava elämään eri ikävien kanssa jo nyt.
Että meidän tapamme elää on asettanut heidät jo  nyt siihen asemaan, että heidän tulee aina olemaan ikävä jotakuta.
Että maailma täyttyy tärkeistä ihmisistä, mutta me voimme olla vain yhdessä kolkassa kerrallaan.
Pienen hetken sydämeni pysähtyy kun mietin että on minun syytäni että lapseeni sattuu.
Samalla hetkellä sydämeni jatkaa tasaista kulkuaan, koska muistan että mikään, ei mikään ole tässä maailmassa arvokkaampaa kuin ystävyys.
Lähellä.
Kaukana.
Menneisyydessä.
Tulevaisuudessa.

Ystävyys, se on meidän onnipankkimme jalokivi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com