Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ystävyyden polut

19.03.2019

 

Leikkipuiston reuna, kauempana lapset leikkimässä hiekalla ja vedellä auringossa. Puussa laulaa lintu, aurinko lämmittää selkää ja ilmassa tuoksuu kukkivien hedelmäpuiden tuoksu.
“Kun te lähdette, tänne jää varmasti monta särkynyttä sydäntä”, sanoo vieressä istuva ystävä-äiti.
Menen hetkeksi hämilleni. En löydä sanoja joten kohautan olkapäitäni.
Puhuimme lähdöstämme, joka koittaa joskus vuoden päästä.
Reaktio on monella ystävällämme sama kun puhun lähdöstämme, etukäteen sanallistettu suru erosta.

Ystävystyminen oli minulle nuorena haastavaa.
Olin, tai olen edelleen, ujo, jonka tähden ihmisten seuraan hakeutuminen tuntui vaikealta, se sai hien nousemaan pintaan ja sydämen tykyttäään rinnassa niin että sattui.
Sisimmältäni olin kuitenkin jo pienenä hyvin suora ja vahvatahtoinen. Ujoudella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.
Kun ystävystyin ja tunsin oloni turvalliseksi, en pelännyt sanoa mielipiteitäni ääneen. Ja se taas johti konflikteihin.
“Sinun kanssasi on vaikea olla ystävä” oli nuoruuden aikana lause, jota kuulin usein. Olin joidenkin mielestä hankala, haastava ja raskasta seuraa.
Varmasti osittain olinkin.
Olin varmasti näsäviisas, pädin tiedoillani ja vaadin ihmisiltä samaa hyvin vahvaa moraalia ja rehellisyyttä mitä vaadin itseltäni.
Myönnän täysin etten varmasti ollut helppo ystävä kenellekkään.

Joskus olen puhunut Puolison kanssa alakoulu ajoistamme. Hän on kertonut tarinoita omista ystävistään, ihmisistä joita hänellä on edelleen elämässään. Hän vietti lapsuutensa heidän kanssaan, kävi koulut ja vietti kesälomat heidän seurassaan.
Olen myöntänyt suoraan, ettei minulla silloin ollut elämässä ketään oikeita ystäviä.
Mutta ollakseni rehellinen, en muista heitä myös kaivanneen, minulla oli sisarukseni. 5 kappaletta ihmisiä jotka tunsivat minut läpikotaisin ja joiden edessä saatoin olla juuri se kuka halusin, virheineni päivineen.

Olen tullut pitkän matkan, ja oppinut paljon sen matkan aikana.
Olen oppinut paljon itsestäni, ihmisistä ja ennen kaikkea ystävyydestä.
Olen tullut siihen pisteeseen, että koen minulla olevan ystäviä elämässä.

Jopa täällä, tässä oudossa vieraassa maassa, minä löysin lopulta omia ihmisiä. Heitä kenen kanssaan jakaa tätä arkea.
Heitä, joille laittaa viestiä kun aamut ovat tahmeita. Heitä joilta kysyä neuvoa kun ei ymmärrä paikallisten tapoja.
Olen löytänyt ihmisiä, jotka ovat niin kovin erilaisia kuin minä ja silti me löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen viettämästä aikaa yhdessä.
Olen ystävystynyt, voittanut ujouteni kerta toisensa jälkeen, ottanut kontaktia. Istunut lukuisia tunteja puistoissa, rannoilla, ihmisten kotona, koulujen penkeillä ja jakanut arkeani.
Päästänyt ihmisiä oman kuplani sisään, välittämättä heidän poliittisista kannoistaan, välittämättä heidän taustoistaan tai elintasostaan. Olen ystävystynyt ihmisiin sen kaiken alla, koska olen elämäni aikana ymmärtänyt tarvitsevani ihmisiä jaksaakseeni arkea.

Olen oppinut myös pitämään kiinni vanhoista, oppinut luottamaan etteivät vanhat kollegat katoa, että he jatkavat elämää mutta minä mahdun palattuani takaisin siihen.
Minä mahdun haaveisiin jaetuista työhuoneista, tulevista produktioista, minä mahdun kulkemaan taas heidän vierellään kun aika on kypsä.

Vuosien aikana, olen oppinut näkemään ystävyyden eri tasoja.
On heitä joiden kanssa jaan vain pienen yhteisen elämänalueen, mutta ei se silti ole este ystävyydelle.
Äidiksi tuleminen avasi minulle portteja muiden äitien maailmaan, vaikka ainoana yhteisenä tekijänä oli äitiys. Pyristelin kaavaa vastaan pitkään ja voimakkaasti, kuvittelin etten löytäisi mitään yhteistä tarttumapintaa ihmisten kanssa joilla ainoa yhteinen tekijä minun elämääni oli äitiys.
Työelämän kautta elämääni hiipi ihmisiä joiden kanssa työstin samoja projekteja ja produktioita, meitä yhdisti osittain vain ja ainoastaan se yksi tavoite; saada työtehtävä valmiiksi.
Ja sitten on heitä jotka ovat olleet elämäni laidoilla aina, välillä lähempänä omaa polkuani, välillä jossain siellä kaukana, huutomatkan etäisyydellä kuitenkin.

Olen matkan varrella menettäny ystäviä, olen haudannut turhan monta itseni ikäistä toveria ja säilönyt heidän läsnäolonsa, ystävyytensä sydämeni nurkkiin.
Olen raskaimman kautta oppinut miten paljon ihminen voi toiselle merkitä, vaikka yhteisenä tekijänä olisi alunperin ollutkin vain sama jaettu kahvilan pöytä.
Olen oppinut päästämään ihmisiä elämääni, olen oppinut voittamaan ujouttani, antamaan itsestäni enemmän ja samalla olen oppinut päästämään myös irti.

Olen miettinyt paljon sitä miten ihmiset määrittävät ystävyyden, miten sana ystävä merkitsee selkeästi eri asioita eri ihmisille.
Miten lapsi oppii ystävyyden määritelmän?
Kuka lopulta määrittää kuka on sinun ystäväsi ja kuka ei?

Me olemme olleet alusta asti rehellisiä lapsillemme, kertoneet aikajanan jonka vielä täällä, tämän kuuman auringon ja tomuisen mantereen kamaralla vietämme.
Olemme kertoneet, että tietyn ajan päätyttyä me muutamme pysyvästi takaisin Eurooppaan.
Kuopus ei ymmärrä vielä aikamääreitä, eikä mitä lähteminen oikeasti tarkoittaa. Hänelle tämä paikka on ollut hänen elämänsä pitkäaikaisin koti.
Kuopuksen paras ystävä tosin on myös Esikoinen, hän ei tunnu kaipaavansa elämäänsä muita, niin kauan kun Esikoinen on siinä.

Esikoinen taas ymmärtää paremmin aikaa, ja lähtemisiä. Hän muistaa sen miten ikävöi ihmisiä täältä kun olimme vuoden Suomessa.
Ja hän suree ajoittain jo etukäteen sitä miten hän joutuu jättämään ystävänsä tänne.
Moni ulkosuomalainen täällä on kertonut samaa tarinaa siitä miten lasten ystäyyksien rikkominen on ollut raskas osa muuttoja. Muuttoja Suomesta tänne ja takaisin.
Muistan kuinka yksi äiti kertoi joutuneensa selittämään tyttärelleen ettei tämä varmaan koskaan enää tulisi näkemään hyviä ystäviään jotka oli koulusta saanut, että paluu Suomeen päättäisi sen kappaleen heidän elämässään.
Se on karua.
Samalla se on elämää.
Oppitunti jonka oppiminen ehkä ei olekaan niin paha asia miltä se aluksi kuulostaa.

Minä olen oppinut, että ystävyydet kantavat, että maailma on lopulta pieni leikkikenttä jonka eri puolilla me kaikki lopulta kuitenkin olemme.
Jos ystävyys on sellainen, että se on tehty muutakin tarkoitusta varten kun vain helpottamaan sitä tietyn elämän arkea, se kestää. Jos se taas on ystävyys joka on elävämmillään kun jaetaan samaa aikaa ja ympäristöä, se on hyvä ystävyys ja todellinen rikkaus kokea, mutta ei kaikkea voi kantaa mukanaan, joskus pitää opetella päästämään myös irti.

Olen miettinyt miten valmistaa lapsia siihen elämän tosiasiaan että ystävyydet ovat elämässä usein niitä jotka tulevat ja menevät, elämäntilanteen mukaan.
Toki on ihmisiä, jotka kulkevat kanssasi kehdosta hautaan, aina ollen siinä rinnalla.
Minullakin on heitä, ihmisiä jotka olen tuntenut lapsesta asti, ystäviä joiden kanssa emme välillä näe vuosiin mutta jatkamme silti siitä mihin jäimme edellisellä kerralla.
Mutta arjen ystävät, sen minä olen oppinut, heidän kanssaan kuljet usein polkuja hetken aikaa rinnakkain, kunnes elämä vie toisaalle.
Ei se tarkoita, etteivätkö ne hetket rinnakkain silti olisi kullan arvoisia, ne ovat jopa enemmän kuin kultaa, ne voivat olla timanttisia, mutta sen ymmärtäminen, että meillä jokaisella on oma polku jota me seuraamme, se on ehkä yksi tärkeimmistä asioista.

Olen oppinut, että ihmisten polut risteilevät elämän kartalla, ne kohtaavat ja erkanevat, ne kulkevat rinnakkain ja sitten ne voivat kulkea pitkän tovin taas vastakkaisiin suuntiin.
Eikä siinä ole mitään pahaa.

Me, minä ja Puoliso, olemme lähteneet, kerta toisensa jälkeen. Jättäneet ystävyyksiä taaksemme, ottaneet suuria harppauksia, valinneet risteyksissä eri polut kuin muut, tietoisesti kävelleet jääräpäisesti omaa polkuamme.
Se on vienyt meidät tilanteeseen jossa moni nuoruuden ystävä on jäänyt lehtometsään kuuntelemaan peipposia, meidän samoilessa tiheässä kuusikossa etsien oikeaa polkua meren rannalle.
Me olemme lähteneet luottaen siihen, että meillä on Puolison kanssa toisemme, se yksi ystävyys joka kantaa ylitse kaiken.
Me olemme luottaneet siihen, että jos ystävyydellä oli syvempi merkitys se kantaa vuodet eri mantereilla tai maissa.
Moni ystävyys on jäänyt. Monien polku on kulkeutunut niin kauas, ettei hahmoja enää erota.

Ensimmäisinä kertoina se sattui. Teki kipeää huomata ihmisten elämien jatkuvan, ilman minuakin. Tietenkin se jatkuu, niinhän jatkuu minunkin.
Mitä enemmän me olemme vaeltaneet, sitä paremmin minä olen hyväksynyt lähdöt, hyvästit ja erot osaksi elämääni.
Olen hyväksynyt sen tosiasian, että kun ei ole yhteistä arkea, on ystäyyksiä jotka katoavat ja häviävät kukkuloiden toiselle puolelle.
On ystäyyksiä, jotka jatkuvat siitä huolimatta, joiden polut palaavat yhteen, kerta toisensa jälkeen, mutta mikään näistä ei ole toista parempi tai huonompi. Ne ovat kaikki vain elämää, sen kirjoa.

Minulla kesti lähes 25 vuotta oppia tämä.
Siihen mahtui monia kivuliaita hetkiä, monia yksinäisyyden riivaamia öitä ja epäilyksiä siitä teenkö oikean päätöksen seuratessani sydämen ääntä ja jättäessäni kaiken rakentamani ja huolella yhdistämäni polut taakseni vaeltaakseeni kohti uutta vain Puoliso rinnallani.

Nyt kun lähdöstämme välillä on ollut puhe, tunnen haikeutta, ehkä jopa pientä ennakoivaa surua siitä että niin monen kanssa polkuni taas eroavat, mutta tiedän selviäväni siitä.
Tiedän arjen rakentuvan toisaalla taas uudestaan, tiedän alun yksinäisyyden jälkeen löytäväni muita ihmisiä joiden kanssa jakaa sen hetkistä elämääni. Aikaa siihen kuluu, ehkä vuosi ehkä toinenkin, mutta uskon vahvasti elämän kantavan, ystävyyksien polkujen yhdistyvän.

Mutta ei se vähennä sitä huolta mitä kannan lapsistani, sitä murhetta jonka heille joudumme tuottamaan lähdön tullessa.
Siihen kaikkeen on yli vuosi aikaa, aihe ei ole millään tavalla vielä ajankohtainen, mutta ajoittain pysähdyn miettimään, niin kovin kliseisesti, että haluaisin suojella lapsiani elämältä.
Haluaisin, vaikka tiedänkin, että elämää ei voi oppia mulla tavoin kuin elämällä.

Ihmisten arvon, ystäyyksien merkityksen oppi vain elämällä, päästämällä lähelle ja joskus sanomalla hyvästi.
Eikä lasta voi suojella ystävyydeltä.
Ei lapselle voi eikä saa sanoa, ettei kannata ystävystyä koska kohta täytyy erota.
Sillä se mitä ystävyys lapselle antaa, on monin verroin arvokkaampaa kuin se mitä eroamisesta suojeleminen olisi.

Siinä puiston penkillä istuessani, katsellessani miten lapsemme leikkivät yhdessä, minä mietin miten näidenkin lasten ystävyyden väliin tulee valtameri.
Mutta ainakaan vielä, se ei itketä minua.
Ainakin nyt vielä, minä olen vain vilpittömän onnellinen, että lapseni saavat kokea sen tunteen, kun uudessa maassa löytää ihmisiä, joita lopulta voi kutsua ystäväksi.
Kyllä se itkukin vielä tulee, sitten kun on sen aika.
Mutta juuri nyt on vielä aika nauttia elämästä, ystävyydestä, poluista jotka kulkevat rintarinnan, vielä ainakin tuon seuraavan kukkulan ylitse.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »