Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ystävät ovat kiviä elämän pöydällä

27.08.2020

Kun on lähtenyt monta kertaa pois on kerännyt omaan kokemuspankkiinsa tuhat kiloa kultaa kokemalla uusia seikkailuja ja uusia elämyksiä.
Me olemme nähneet jonkin verran maailmaa. Kokoneet elämää erilaisissa yhteiskunnissa. Tutustuneet erilaisiin kulttuureihin ja opetelleet aloittamaan elämän uudelleen ja uudelleen alusta. Suurimmaksi osaksi tämä on pelkästään positiivista.

Koen saaneeni elää todellakin rikasta elämää vaikka rahaa ei ole pankkitilille kertynyt eikä omistusasunto koristele veroilmoituksen sivuja.
Koen silti saaneeni nähdä ja kokea asioita, joiden arvoa ei voi rahassa mitata.

Koen meidän myös antaneen lapsillemme lahjan nähdä maailma laajemmalla spektrillä.
Hekin ovat oppineet paljon vuosien ulkomailla olon aikana. Hekin ovat oppineet aloittamaan kaiken alusta, opettelemaan uuden kielen, löytämään uusia ystäviä. Lapset ovat oppineet, että maailma ei ole kaikkialla samanlainen. He ovat oppineet, että asioita tehdään eri tavoin eri paikoissa, ja että se ei tarkoita että yksi tapa olisi se oikea tapa.

Mutta tällä kaikella on ollut hintansa. Kaikella on aina hinta.
Ei tässä maailmassa mikään ole ilmaista.




Minulle se ajoittain kirpaiseva hinta ei ole puuttuva omaisuus tai omakotitalo. Eniten minua välillä kirpaisee ystävyyksien menettäminen tai niiden puuttuminen.
Jos vuosikausia aina lähtee, on sanomattakin selvää ettei sellaisia ikuisesti kestäviä tiiviitä ystävyyssuhteita pääse syntymään. Ei ole sitä naapurin Terttua, jonka kanssa oltaisiin tunnettu 20 vuotiaasta asti ja käyty joka torstai siitä asti yhdessä kävelyllä. Tai sitä lukiosta tuttua Inkaa, jonka kanssa nähtäisiin joka lauantai saunan merkeissä.

On minulla ihmisiä, ystäviä, jotka olen tuntenut koko ikäni. Heidän kauneutensa piilee siinä, että voimem olla välillä kuukausiakin pitämättä yhteyttä, ja sitten kun näemme, jatkamme tarinoita siitä mihin kuukausia tai ehkä jopa vuosi tai puolitoista vuotta sitten jäimme.
Mutta sellaisia tiiviitä arjen ystävyyksiä, niitä on vaikea solmia.
Ja silloinkin kun se on onnistunut, olemme lopulta aina lähteneet. Se jättää jälkensä. Meihin, elämään, ystävyyksiin.



Kun kysyn lapsilta mitä he eniten kaipaavat Kaliforniasta, vastaavat he epäröimättä “kavereita”. Eikä kyse ole siitä, etteikö heillä olisi täällä nyttemin kavereita. On heillä. He ovat löytäneet ystäviä pihapiiristä ja kouluista. Mutta ei se poista sitä kaipuuta niitä toisia kavereita kohtaan.

Olen minäkin ystävystynyt. Olen löytänyt tuon hassun hauskan naapurin “muijan”, jolle laittaa viestiä jos pitää piipahtaa kaupassa ja Puoliso ei ole kotona ja lapset ovat pihalla. Hän katsoo lasten perään, lähtee kanssani lenkille, hän pyörittelee kanssani silmiä pihan tapahtumille ja on pitää kesäkukkani hengissä kun olemme poissa.
Olen löytänyt tieni takaisin niiden ihmisten luo, jotka olen tuntenut sieltä parikymmpisestä asti. Mutta eivät meidän arkemme kohtaa. Ensin oli vuosien erillään eletyn arjen yhteensovittamisen outous. Sen jälkeen korona tyrehdytti ne pienetkin yritykset tämänkaltaiseen uuteen järjestelyyn.
Olen löytänyt työni kautta ihmisiä, joita varovaisesti alan uskaltaa kutsua ystäviksi. Mutta me tapaamme töissä, emme vapaa-aikana. Ja heillä kaikilla on se oma elämä, oma arki, omat arjen ympyrät.

Eikä se ole tyhjiö jota minä yritän täyttää. Elämäni on täynnä. Hieman liiankin täynnä.
Mutta en voi olla ajoittain tuntematta sitä outoa ehkä jopa surun häivähdystä, kun kuulen miten ihmiset puhuvat niistä naapurin tertuista ja lapsuudenaikaisista inkoistaan.



Tiedän, että tämä on ollut meidän matkamme hinta, ja maksaisin sen koska tahansa uudelleen. Mutta ajoittain se silti kirpaisee.

Kuitenkin, kun tänään ajoin Esikoisen kanssa koulusta kotiin ja puhuimme kavereista ja ystävistä oivalsin sekä lasten, että minun oppineen jotain tämän matkan varrella.
Ystävystymisen taidon.
Esikoinen kertoi miten on saanut ystäviä koulussa “kivoja lapsia”, hän toteaa. Kysyn miten hän on heihin tutustunut. Lapsi kohottaa olkapäitään ja kertoo vain alkaneensa jutella heille. “Se on silleen helppoa. Kertoo vain jotain tai pyytää tekemään jotain yhdessä. Kuopuksen ehkä pitäisi vielä vähän opetella sitä ystävystymistä. Ettei se aina jäisi istumaan yksin vaikkapa sinne laatikkoon kun hän yritti myydä niitä omenia. Eihän pihan kaverit edes tiennyt, mitä se tekee”, Esikoinen esitelmöi ystävystymisen mekanismeja. 
Niinhän se on.
Mutta sekin on taito, joka meidän kaikkien on pitänyt opetella.
Meillä tarkoitan meidän  pientä perhettä.


Meistä kukaan ei ole luonnostaan erityisen suveneeri tutustuja. Meidän kaikkien on pitänyt opetella se kaava miten ihmisiin tutustutaan. Uudelleen ja uudeleen. Miten oman mukavuusalueen ulkopuolelle täytyy siirtyä, uudelleen ja uudellen.
Aina se on aluksi yhtä tuskallista ja jännittävää. Mutta lähes aina se palkitsee.

Aikuisena ystävystyminen on harvinaista. Suurin osa kohtaamisista jää tuttavuuden tasolle. Se on ymmärrettävää. Aikuisena niin monella on jo se arki niin täysi. Ei sinne mahdu välttämättä enää uusia ihmisiä. Siksi koenkin olleeni onnekas. Olen koko aikuisikäni onnistunut löytämään ystäviä. Sellaisia joita ikävöidä. Sellaisia joille laittaa viestiä kun näkee hassun asian tai törmää outoon ilmiöön internetissä.

Mutta kun puhun Esikoisen kanssa siitä, miltä tuntuu kun ystävyydet pitää aloitta aina alusta, eikä toinen tiedä sinusta mitään, huomaan sen saman väsymyksen hänen äänessään mitä itsekin koen. Ystävystyminen on haastavaa. Se vaatii valtavan paljon energiaa.
Ei se synny hetkessä. Eikä edes kahdessa.

Sanon lapselle, että elämä ei aina ole helppoa tai edes kivaa. Ja, ystävyys vie aikaa.
“Mutta jos ei aina oltaisi muutettu, niin ei tarvitsisi kuluttaa sitä aikaa tähän”, toteaa Esikoinen hieman närkästyneenä.
Mietin vastausani hetken, tunnen hänen tuskansa, tunnen hänen turhautumisensa. Muistutan kuitenkin miten paljon me olemme saaneet oppia matkoillamme. Muistutan kuinka paljon hän tuntee ihmisiä, joita ei tuntisi ilman muutoksia.
Muistutan miten muutokset ovat opettaneet tutustumaan uuteen, uusiin ihmisiin ja elämään.


Pyöräilemme hetken eteenpäin ja viimeisellä suoralla ennen kotikatua lapsi lopulta toteaa “Tämä elämä on aika monimutkaista. Ei oikein voi saada asioita ellei toisista luovu. Ihan kuin elämä olisi pöytä jolle kerätään kiviä, jossain vaiheessa pitää sitten luopua joistain kivistä kun uusia ei muuten mahdu siihen pöydälle.”
Hymyilen Esikoisen mielikuvalle elämästä. Nyökkään hänen tavallaan olevan oikeassa, mutta muistutan, että onhan meillä aina onneksi taskut, jonne niitä kiviä voi laittaa säilöön. Kun voi tulla hetki että niitä voikin taas latoa pöytään.
“Pitää vaan aina muistaa käyttää housuja, joissa on taskut”, Esikoinen virnistää ja pyöräilee täyttä vauhtia kotipihaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »