Yöttömän yön maassa

Julkaistu 31.5.2018

Taas lentokentällä. Taas lähdössä.
Tällä kertaa tuttuun paikkaan, Suomeen. Lyhyt pyrähdys yöttömään yöhön.
Kävelen halki SF:n lentokentän, molemmissa käsissä yksi lapsi.
Kerroin heille jo aamulla, että tänään tarvitsen apua, että ei voi hölmöillä ja riehua.
Yksin lasten kanssa matkustaminen, ei missään nimessä lempipuuhiani, mutta jotenkin siihenkin tottuu. Turtuu, sen vain hoitaa.

Turvatarkastusjonossa kestää tunti. Onneksi olemme ajoissa.
Sitten odotellaan portilla. Syödää vähän eväitä. Porkkanoita ja hummusta.
Lapsia naurattaa.
Suomi, se niin kovin odotettu suomenreissu on nyt siinä, tapahtumassa.
Katselen lapsiani ja hymyilen.
Reissuperhe.
Reissulapset.

Työnnän pois mielestäni hiilijalanjälkemme, koko sen valtavan huonon omantunnon joka vyöryy ylitseni joka ikinen kerta kun lennämme. Mikään ei oikeuta sitä, mikään ei tee sitä hyväksi.
Se on suurin ja rumin paheistani, lentäminen. Eikä minulla ole tarjota sen puolustukseksi yhtään, ei ainuttakaanselitystä. Ei mitään.
Koneessa valot sammuvat vasta neljä tuntua lähdöstä. Kalifornian aikaa lähes puoli yö. Vasta silloin lapset malttavat sulkea silmänsä ja nukahtaa.

Suora lento. Ensimmäistä kertaa. Pelkkä ajatus siitä ettei tarvitse odottaa jollain toisella kentällä neljää tai pahimmillaan kuutta tuntia ja lentää uudestaan saa matkan tuntumaan lyhyeltä, helpolta. Mietin pieniä lapsiamme, jotka taittavat 10 tunnin lennon rutiinilla. En tiedä onko siinä jotain auttamattomasti väärin vai viehättävällä tavalla oikein.

Väsymystä, vähän kitinää, silmien polttelua, nälkää.
Hunosti nukkumista, mutta ei yhtään huutoa, ei yhtään riitaa koko lennon aikana.
Ja vihdoin olemme perillä Helsingissä.

Ilma on raikas, lämmin mutta niin eri tavallla täynnä vehreyttä, niin puhdas hengittää, kuin vuoripuro.
Iltapäivä tädin puutarhassa. Aurinko, vihreä nurmikko, lämpö, valo joka ei lopu.
Päivä painuu iltaan, valo ei katoa.
Lapset väsyvät, nukahtavat suihkunraikkaina muumilakanoiden väliin. Pienet pellavapäiset lapsemme.
Itse valvon liian myöhään, istun keittiössä ja päivitän kuulumisia.

Ulkona aurinko ei laske, ulkona valo valaisee omenapuut vielä sujahtaessani omien lakanoideni väliin jälkeen yhdentoista illalla.
Herätys jo yhdeltä yöllä. Molemmat lapset vaeltavat viereeni. Toivon epätoivoisesti unen vielä saavuttavan meidät kaikki.
Ei se saavuta. Valvotaan viiteen. Lapset herättävät minut joka ikinen kerta juuri kun olen vaipumassa horrosmaiseen uneen: “Annu katso….” , “Annu, pissahätä” “Annu, minä en saa unta…” Lopulta luovutan. Mennään syömään aamupalaa. Yritetään sen jälkeen uudestaan. Kuin ihmeen kaupalla Kuopus nukahtaa, Esikoinen ei.

Valvon itse väsyneenä ja turhautuneena. Pohdin miten paljon jetlag verottaakaan joka kerta tätä matkaa. Miten mannerten välinen matkustamien lasten kanssa ei ole onglema, vaan se toisen mantereen aikavyöhyke, näistä ensimmäisistä öistä yksin selviäminen. Mietin lepääkö keho vaikken nuku, jos vain makaan, saako se tarpeeksi lepoa jos valvon tämänkin päivän vain 1,5h yöunilla. Ei ole vaihtoehtoja totean ja huokaisten nousen Esikoisen kanssa ja siirryn alakertaan.

Puisto, vanha kerhoryhmä laulamassa puiden alla lauluja. Kevätjuhla. Kuin sattuman kaupalla sain kuulla niistä ryhmän eräältä äidiltä.
Ja siellä me sitten olemme, yhdessä vanhan kerhokoplan kanssa. Hymyilyttää. Väsymys tuo tunteet pintaan vielä vahvemmin. Kun omat lapset yhtyvät yheislauluihin ja leikkeihin kyyneleet nousevat silmiin. Tästä me luovuimme, me hupsut! Näistä ihanista kasvattajista, jotka kyykistyvät lastemme eteen juttelemaan, kysyelemään kuulumisia, tarjoavat jäätelöt. Näistä muista aikuisista ja lapsista.

Jään puhumaan kahden äidin kanssa, niin lämminsydämisiä naisia, niin upeita persoonia.
Tästä minä luovuin ja lähdin kuuman auringon alle.
Tosin, mistään en ole luopunut loppuiäkseni muistutan itseäni.

Elämä on lyhyt, mutta se on juuri sen näköinen kuin siitä rakentaa. Ei välimatka ole este ystävyydelle, ei hetken poissaolo, vaikka se olisi vuoden tai kaksikin, tarkoita mitä lopullista. Kiitollisuus siitä että lapsemme saivat jakaa tämän ryhmän, saivat olla osana tätä kerhoa on suuri.

Se onni on suurta.

Iltapäivä.
Aurinko paistaa korkealta, niin tuttu piha, niin tutut äänet ja tuoksut.
Kaurila.
Ollaan sovittu että vietetään iltapäivä täällä.
On kuin kotiin tulisi.

Lapset solahtavat pihapiiriin kuin eivät olisi koskaan poissa olleetkaan.
Aika pysähtyy.
Syreenit kukkivat ja niiden tuoksu humahtaa vasten kasvoja lämpimänä tuulena kun kävelen rahisevaa hiekkatietä kohti keltaista taloa.
Jetlag painaa vähän silmäluomia, mutta hetket, nämä hetket, ne ovat niitä arvokkaita.

Hetkiä joita tietää kantavansa mukanaan koko loppuelämänsä.