Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Yön hiljaisuudessa asuvat kaikkien muistot

26.12.2017

Joulu.
Kolmetoista aikuista yhdeksän pientä lasta.
Ääniä, naurua, vilinää.
Olohuoneessa koristeltu kuusi.
Pöydässä punavalkoiset pöytäliinat. Lapisille oma pöytä, aikuisille oma. Molemmissa kukkakoristeet.

Tulppaanikimppuja, suklaakonvehteja.
Stereoissa taistolaislauluja.
Seurapelejä ja keski-eurooppalaisia piparilautasia.
Aina joku aikuinen jaksaa puuhata lasten kanssa.
Välillä jostain kuuluu lapsen itku, syli löytyy kuitenkin aina.

Lahjapaketeista kuoriutuu legoja, kirjoja, seurapelejä, yöpaitoja ja villasukkia.
Kynttilät palavat ja lasten riemu on käsinkosketeltavaa.
Ulkona lumi peittää alleen koko maiseman.
Kuusten helmat roikkuvat kohti maata valkoisen massan painosta, pimeyskään ei mustaa kuten etelässä lumen valaistessa ympärillä.

Tämän kaiken ja vielä enemmän me kykenemme tarjoamaan lapsillemme, itsellemme, lapsillemme, toisillemme.

Maatessani viime yönä hereillä, Kuopuksen kääntelehtiessä levottomana vieressäni, pohdin onnekkuuttamme ja etuoikeutettua asemaamme.
Ja sen sijaan että minut olisi täyttänyt lämmin ja hyvä olo, kuten yleensä miettiessäni tätä perhettä ja vaivatonta ydessäoloa, tunsin syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä, että meillä on tämä kaikki.

Toki syyllisyys ei auta mitään ja se kumpuaa väsymyksestä, yön pimeästä hetkestä jolloin ajatukset lakkaavat olemasta täysin rationaalisia. Yön tunteina kun tunteet vaeltavat pitkin nukkuvien ihmisten ihoa, silittävät heidän poskiaan, kun todellisuus kiertyy mielikuvituksen ympärille kuin kevyt sumuvaippa, luoden sille uuden muodon, kun maailma lakkaa olemasta selkeä ja muuttuu monimutkaiseksi ja monitasoiseksi kerrostumaksi tunteita, tapahtumia, elettyjä elämiä ja tulevia unelmia.

Silloin syyllisyyskin hiipii rinnan sisälle, pujahtaa sisään silmäkulman kautta, vaeltaa verisuonia pitkin sydämeen, liukuu kammiosta toiseen, kohti keuhkoja, hetken pitää niitä otteessaan, valuu vatsaan. Sieltä se nousee uloshengityksen kautta ulos ja pujahtaa kevyesti kuin tuulahdus kohti seuraavaa uneksijaa.

Seuraavaksi kuun valaisemalta yötaivaalta laskeutuvat ne sadat eletettyjen elämien tarinat. Ensin pujahtavat savupiipusta sisään satojen lasten joulut, pieninä välähdyksinä, hiukkasina ilmassa kulkevat heidän tarinansa ilman mukana unen ja valveen rajalla, tasapainoilevat pitkin ihmismieltä, koskettavat kohtia valveen rajalta samalla kun jo seisovat unen puolella.

Ne sadat, tuhannetkin lapsuudet joita kymmenet tuhannet lapset elävät jokaikinen joulu. Ne pelon hetket, ne surun kyyneleet. Ne alkoholistien perheiden lasten muistot, ne köyhien ja yksinäisten perheiden melankoliset ja sydäntä kivistävän surulliset joulumuistot. Ne läheisensä menettäneiden raastavaa kipua sisältävät välähdyksenomaiset hetket, kun joululaulujen aikana kasvoille nousee hymyn sijasta tuskan kyyneleet. Ne sadat sairaaloissa vietettyjen joulujen tarinat.

Seuraavalla pilvellä, joka matkaa kuun ohitse yön kelmeässä valossa, ratsastavat ne sadat aikuisten tukahdetut muistot jouluista joina he palaavat kerta toisensa jälkeen viettämään pyhiä vanhoihin kaavoihin, niihin joihin eivtä haluaisi palata mutteivät muutakaan osaa. Kuuntelemaan solvausta ja tekemään asioita vastoin omaa tahtoaan. Itkemään itsensä uneen ilkeiden sanojen syödessä palasia heidän sydämistään. Muistoja ihmisten todellisuuksista joista on vaikea murtautua ulos.



Todellisuudet, muistot, elämät, tunteet. Ne kaikki hiipivät mieleni sopukoissa, järjestelvät huonekaluja siellä uudelleen, häiritsevät sitä levollista rauhaa joka mieleni tiloissa vallitsi. Muistuttavat toisenlaisen elämän olemassaolosta.

Aamulla kun aurinko kurkistaa pilvivaipan lävitse keltaisena ja kirkkaana, siirtyvät nuo yön sinsten ja hopeisten hetkien tunteet ja kuvat takaisin varjoihin.

Jäljelle jää vain kaiku rintalastaan. Kaiku tietoisuudesta. Melankolinen syke elämänvirtaan.
Tuijotan tuhansien välkehtevien lumihiutaleiden merta. Mietin tätä perhejuhlaa ja sitä mitä se kellekin edustaa.

Minä en voi sille mitään että kaikilla ei ole hyvä näinä päivinä.
Mutta minä voin auttaa takaamaan sen että ihmisillä minun lähelläni on hyvä.
Minä voin kasvattaa lapseni sanomaan ja puhumaan ääneen. Olemaan se joka antaa heille vapauden tulla ja mennä.
Vapauden päättää itse elämästään.
Minä voin varmistaa ettei heidän joulunsa ole lasinen.
Minä voin varmistaa ettei heidän jouluina riidellä kuningas alkoholin huutaessa taustalla.
Minä voin yrittää varmistaa, että lapseni saavat aina ainakin sen yhden lahjan ja ruokaa pöytään.

Se ei ole paljoa, mutta se on jotain.
Se on alku.

Minä olen onnekas, mutta syyllisyys siitä  ei ole oikeus antaa sitä pois.
Syyllisyys onnekkuudestamme ei ole mitään muuta kuin syy arvostaa sitä.
Syy etsiä keinoja jakaa hyvää muillekin.
Syy yrittää varmistaa, että jollain muullakin olisi hyvä.

Tänään kun yö hiipii talon ylle, minä haluan yrittää sulkea silmäni, sulkea mieleni, niiltä mustilla pilvillä ratsastavilta tunteilta ja muistoilta.
He saavat olla olemassa, niiden täytyy olla olemassa, mutta ensi yönä, minä käännytän heidät jo pihapiirissä.

Minä en tarvitse heitä juuri nyt.
Minä tiedän ja tiedostan.
Minä teen parhaani.

Minä arvostan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »