Yhteisöllisyys vieraalla maalla

Puoliso nukuttaa lapsia tuulettimen tasaisessa hurinassa, vielä kuuluu oven läpi Risto Räppää kirjan lauseita. Kaskaat soittavat iltalaulua sunnuntai-illan tummenevassa illassa. Jossain päin naapurustoa lähtevät sprinklerit käyntiin, suhina joka tuo nurmikolle sen koko päivän janoaman veden kiirii imassa ja kilpailee hetken aikaa kaskaiden soiton kanssa. Pihan takana olevan creekin toisella puolella oleva naapuri alkaa soittamaan pianoa. Sävelet kulkeutuvat olohuoneeseemme avonaisten ovien kautta ja vievät ajatukset menneeseen viikonloppuun.

Kiitollisuus on ensimmäinen tunne, joka tulee menneistä päivistä mieleen. Juhannusviikonloppu. Täällähän sitä ei oikeasti vietetä.
Sosiaalinen media täyttyy  suomen ystävien juhannuksenvietosta. Selaan päivityksiä vähän haikeasti. Jossain rintakehässä vähän pistää: Yötön yö ja ystävät, ne juhannuksen peruskivet tuntuvat hetkellisesti puuttuvan elämästä vahvasti. Lopulta muistutan itseäni kuitenkin, että jo vuosiin emme ole oikeastaan onnistuneet syystä tai toisesta viettämään juhannusta muualla kuin kotona pienen perheemme kesken. Viime vuonna saunoimme Kaurilassa ja menimme nukkumaan ennen puoltayötä.

Täällä juhannuslauantai oli kuuma jo ennen kello yhdeksää. Kävin hammaslääkärillä ja kaupassa jo ennenkuin muu perhe heräsi. Sitten tutut jalkapallokoulut ja lauantaiaamun säädöt. Lounaalle Puolison työkaverin luokse ramen juhliin.
Aurinko on kuuma, 34 astetta lämmittää talon, joka on täynnä ramenia syöviä ihmisiä. Lapset rakentavat palikoista torneja. Tuuletin sekoittaa hiukset ja hiki kuivuu otsalle viileässä ilmavirrassa.
Kuulumisten vaihtoa, hymyjä.

Sieltä toisiin juhliin. Suomalaisiin juhannusjuhliin toisten ystävien luokse.
Puutarha on varjoisa, kuumuus tekee olon kevyeksi ja rennoksi. Lapset katoavat kukin omanikäistensä kanssa kaksikerroksisen talon syövereihin.
Halauksia, naurua.
Suomen kieli pursuaa avokadopuiden oksien alla kohti sinistä taivasta ja kuumana hohkavaa aurinkoa.
Keskustelut polveilevat vaikeista aiheista kevyisiin ja siltä väliltä.

Sitten se hetki kun kuuluu ensin aikuisen huuto, sen jälkeen juoksevat ihmiset ja kaiken ylle kiirivä Kuopuksen huuto.
En tiedä mitä on tapahtunut, mutta tuon huudon tunnistan mistä vain, tuon kipuitkun minä olen kuullut liian monta kertaa.
Siinä vaihessa kun pääsen hieman liian tiukassa farkkuhameessani kampeamaan itseni toiselle puolelle pihaa,  on Kuopus päätynyt jo toisen äidin syliin. Lapsi huutaa nimeäni ja tilanne tuntuu hetkellisesti absurdilta.

Juuri samanaikaisesti me olimme puhuneet pöydän ääressä siitä mitä kaikkea trampoliinissa voi tapahtua. Ja siinä minä nyt pitelin huutavaa lastani sylissä. Lasta, joka oli lentänyt trampoliinista takaraivo edellä kivetykselle.

Siinä päivystyksen pienessä huoneessa istuessani, lääkäriä odottaessa, Kuopuksen katsellessa Puhelimen näytöltä piirrettyjä viihdykkeksi, minä jo tunsin kiitollisuuden ensimmäisen aallon pyyhkäisevän päälleni.
Kiittollisuuden siitä, että ei käynyt pahemmin, ettei lapsi menettänyt tajuaan, ettei isku ollut niin kova että kallo, tai mikään muukaan paikka  olisi murtunut, kiitollisuus niiden kaikkien ihmisten nopeista reaktioista kun lapsi tömähti maahan. Se nopeus jolla kaikki olivat lapsen luona, sylissä, tuomassa jäitä, arvioimassa tilannetta oli lohduttava. Tunne siitä, että ympärillä oli useampi ihminen ottamassa koppia, jakamassa sitä hetkeä, vastuuta, hetken vatsanpohjasta kouraisevaa pelkoa kun ymmärrys siitä mitä tapahtui ja mitä olisi voinut tapahtua saavutti ymmärryksen.

Kiitollisuus myös toimivasta vakuutussysteemistä, sillä nyt kun se toimii, en enää joudu maksamaan 300 dollaria päästäkseni lääkärille, nyt riittää 20 dollaria ja vakuutuskortin näyttäminen. Enää ei tarvitse mistään lääkkeistä maksaa 290 dollaria, viimeksi kun hain antibiootit itselleni maksoivat ne 5 dollaria.
“The power of the insurance card.” sanoi kerran yksi äiti minulle, ymmärrän nyt mitä hän tarkoitti.

Lääkäri sanoo joutuvansa pyytämään meitä jäämään tarkkailuun, koska pudotus on ollut niin korkea, ja heidän tehtävänsä on olettaa pahinta. Katson häntä hetken tuskastuneena. Neljä tuntia, ilta yhdeksään asti. Kysyn eikö ole muuta mahdollisuutta. Lääkäri sanoo, että voin allekirjoittaa vastuuvapautuslomakkeen ja tarkkailla lasta kotona. Että todennäköisyys siihen, että sairaanhoitaja huomaisivat lapsessa muutoksen ennen meitä vanhempia on pieni.
Pohdin tilannetta hetken ja allekirjoitan sitten paperin. Koen helpommaksi tarkkailla lasta olosuhteissa joissa hän voi leikkiä muiden lasten kanssa ja joissa minäkin kykenen rentoutumaan edes jollain tapaa.

Palaamme ystävien luo ja jo heti ovesta sisälle päästyäni tulevat ihmiset varmistamaan mikä tilanne ja ilmaisemaan helpotuksensa.
Koen olevani keskellä yhteisöä joka välittää. Välittää ja huolehtii.
Se on hämmentävää, se luo turvallisuuden tunteen.
Päivä vaihtui iltaan ja ilta jo lähes yöksi. Kuuntelimme suomalaista musiikkia ja söimme ruokaa ruuan jälkeen. Pidimme silmällä Kuopusta, josta ei valtavan kuhmun lisäksi huomannut lainkaan koko tapahtunutta. Tunnit valuivat eteenpäin helppoina ja pehmeinä kuten laskevan auringon myötä viilentynyt ilma ympärillämme. Keskustelu solju kohti tähtitaivasta ja huomasin jääväni kuuntelemaan yhä keskittyneemmin ihmisten tarinoita elämästä, kuuntelin ja tunsin hämmentävää nöyryyttä näiden ihmisten elettyjen elämien edessä. Se lempeys ja yhteenkuuluvuus joka kumpusi sinä iltana tuossa puutarhassa sai sen vatsanpohjassa olleen pelon Kuopuksen tilasta pienenemään mahdollisimman pieneksi, se sai päivän tuntumaan kauniilta, tapahtuneesta huolimatta.

Myöhään, lähes jo keskiyöllä, nukutan lapset sänkyihinsä kuumassa lastenhuoneessa. Kuopus valittaa takaraivon kuhmusta tulevaa kipua ja huoli valtaa mieleni vielä kerran. Lapsi kuitenkin nukahtaa rauhalliseen uneen ja minä painan pääni Puolison viereen nukahtaakseeni levottomaan uneen kuuman yön seisovassa ilmassa.

Sunnuntai-aamuna heräsin kirkkaaseen ja kuumaan auringonpaisteeseen. Olin noussut kahden tunnin välein öisin katsomaan Kuopusta, toteamaan että hän nukkui, muttei liian syvään että se olisi huolestuttavaa. Kuumuus nousee takapihan asfaltista jo varhain aamulla.
Lapset heräävät, iloisina ja hymyilevinä. Eilisen päivän leikit muiden lasten kanssa kaikuvat heidän puheissaaan, nauru pyrkii heidän huuliltaan ja silmät loistavat muistoista.

Saan puhelimeeni usean viestin jossa Kuopuksen vointia kysellään.
Ihmisten helpotus tilanteen päätyttyä hyvin on käsin kosketeltava jopa puhelimen kelmeän näyttöruudun lävitse. Päivystysaseman lääkäri soittaa tarkistaakseen Kuopuksen kunnon. Tuntuu kuin kaikkien ajatukset olisivat lapsessamme, se on hämmentävää, se on lähestulkoon uutta.
Kävelen pihan poikki viikunapuulle ja poimin ensimmäisen kypsän viikunan. Mietin yhteisöllisyyttä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, empatiaa.

Vaikka tämä maa on siitä kuuluisa, että sen ihmiset ajavat pitkälti vain omia etujaan, olemme itse kuitenkin saaneet kokea täällä ajoittain suurempaa yhteisöllisyyttä kuin pitkään aikaan missään muualla.

Alku ei toki ollut helppoa. Ei ollut helppoa löytää ihmisiä joiden kanssa jakaa arkea, ei ollut helppoa löytää ihmisiä joiden kanssa löytää enemmän puheenaihetta kuin sen mistä on kotoisin. Ei ollut helppoa aloittaa ystävyyksien uudelleenrakentaminen tyhjästä. Mutta kun se onnistui, on yhteisöllisyys täällä ollut hämmentävänkin vahvaa.

Uskon sen johtuvan erityisestä elämäntilanteesta. Me olemme hyvin etuoikeutetuissa asemissa täällä saadessamme olla kotona lasten kanssa.
Lähes kaikki tänne tulleet ihmiset ovat joutuneet hyppäämään pois omasta entisestä elämästään, ovat joutuneet miettimään mikä on elämässä tärkeää ja mihin haluaa panostaa.
Lähes jokainen meistä täällä on kokenut sen kuinka yksinäistä voi välillä olla keskellä tätä kuumaa laaksoa, ilman niitä tuttuja ystäviä ja turvaverkkoja joita on koko elämänsä oppinut pitämään itsestäänselvyytenä. Lähes jokainen meistä on seissyt kotinsa keittiössä kyyneliä niellen vaikeassa elämäntilanteessa, rinnan paisuessa yksinäisyydestä ja hädästä kaikkien turvaverkkojen ollessa toisella mantereella eri aikavyöhykkeellä.

Ehkä se luo sen kyvyn tuntea empatiaa toisia kohtaa, ehkä se avaa sen suomalaisittain jäyhän tapakulttuurin ja antaa ihmisille syyn tutustua nopeammin, tarttua nopeammin ihmisiin jotka tuntuvat hyviltä. Ehkä se luo tämän yhteisöllisyyden ja myötätunnon ihmisissä. Kyvyn tukea toista silloinkin kun toista ei tunne vielä kuin vasta hetken.

Sunnuntai kuluu kotona. Siivoan talon pitkästä aikaa huolella. Järjestän lastenhuoneen, lajittelen leluja ja keräilen legoja ja akuankkoja lattiala. Imuroin ja pesen lattioita. Iltapäivällä pyöräillään jäätelökioskille koko perhe. Iltaruoka valmistuu lasten polskiessa takapihan kahluualtaassa.

Olen kuin vieraalla maalla, mutta silti turvassa.
Se tunne on vahva.
Se tunne on aito.

En voi väittää, että tämä olisi meille enemän koti kuin mikään muu paikka. Meille koti on me. Perhe. Koti on mielentila. Ei paikka. Koti ei ole Amerikka, ei Suomi, ei Saksa, Ei Englanti. Koti on maailma. Koti on tämä pieni perhe ja sen neljä jäsentä.

Mutta tämä pieni särö arjessa, tämä pieni säikähdys, muistutti miksi juuri nyt tätä kotia on hyvä pitää täällä.

Kaiken tämän muun älyttömyyden keskellä, tämän maan likaisen ja silmittömän julman politiikan edessä on hyvä saada muistutus miksi täällä on myös hyvä.

Muistutus ihmisten vilpittmömyydestä, empatiasta ja hyvyydestä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com