Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vuosikatsaus

31.12.2018

Vuosi 2018 lähenee loppuaan.
Ihan kohta on taas se hetki jonka ihmiskunta on päättänyt olevan se merkkipaalu kun uusi ympyrä alkaa ja siirrymme taas seuraavaan vuoteen. Seuraavaan sykliin.
Istun tässä työpöytäni ääressä lasten juostessa selkäni takana leikkien jotain, minun silmiini epämääräistä hirviöleikkiä, ulkona paistaa aurinko. Puoliso on kadonnut autotalliin figuurimaailman rakentamisen luolaansa. Kaiken tekemisen yllä leijuu ihana kiireettömyys ja loman tuntu.
Olen nyt jo useamman yön nukkunut noin 7 tuntia yössä. Välillä jopa 8 tunnin raja on mennyt rikki. En toki putkeen, ranteessa oleva fitbit rannekkeeni osaa kertoa minun heräävän edelleen 1-3 kertaa joka yö. Vaikka lapsilla ei olisikaan mitään hätää.
Oloni on kuitenkin virkeämpi, kirkkaampi ja tavallaan levollisempi kuin ennen lomaa, se on aivan varma.

Tuijotan ikkunan läpi sinistä taivasta ja pohdin miten summaisin kuluneen vuoden.
Mitä tämä vuosi antoi minulle, meille? Entä mitä se otti?
On tavallaan hassua ajatella elämää vuosien sykleinä, kun useinhan asiat eivät kuitenkaan mene sen 12kk syklissä mitä me kutsumme vuodeksi.

Ehkä on kuitenkin hyvä välillä palata katsomaan mennyttä, miettiä menneitä asioita, pohtia mihin on tultu.
Tämä vuosi oli meille nimenomaan reissuvuosi. Meille, jotka siis muutenkin reissamme suhteellisen paljon.
Se, onko tämä päivänvaloa kestävä toteamus on toki kyseenalaista, mutta juuri nyt en jää pohtimaan sitä. Sillä tuskin te haluatte lukea rivitolkulla minun syyllisyystuskaani.

Pikakelataan vuosi 2018:

Tammikuussa me elimme Kaurilan Asemalla talvea. MInä rakastin sen valoa, purppuranpunaisia taivaita. Lapset kävivät kerhossa ja leikkivät naapurin lasten kanssa.
Henkisesti me elimme epämääräisessä tilassa, edelleen. Mutta vihdoinkin jotain konkreettista oli tapahtumassa viisumirintamalla, ainakin joku tuntui tekevän joitain asioidemme eteen.

Meille luvattiin aluksi, että olisimme jo tammikuussa takaisin Piilaaksossa, uskalsimme epäillä ja olimme ihan oikeassa ettei mikään asia niin nopeasti etene. Meille oli vuoden ajan lupailtu vaikka mitä, eikä oikein mikään toteutunut, olimme oppineet odottamaan, olimme oppineet epäilemään kaikkea.
Harrastin lasten kanssa kaikkia mahdollisia talviurheilulajeja. Vietin aikaa vanhempieni kanssa.

Kuva: © Tuukka Dal Maso

Juoksin joka ikinen arkiaamu Seurasaaren ympäri naapurin kanssa jonka kanssa oleminen oli muuttunut syksyn aikana syväksi ystävyydeksi.
Lähtömme epävarman tilanteen takia en ottanut vastaan enää isoja työprojekteja vaan keskityin kirjoittamaan lastenkirjaa ja käymään kirjoituskoulussa.

Helmikuussa Ystävä pyysi meitä lähtemään lappiin kanssaan ja  extempore minä ja lapset nousimme yöjunan kyytiin ja matkasimme viikoksi Ylläkselle.
Rakastimme Yllästä, sen laskettelurinteitä, murtomaahiihtomaastoja, poroja. Ystävän kanssa vietettyjä hetkiä pirttipöydän ääressä pitkien rinnepäivien jälkeen mökissä, lasten jo nukkuessa.


Kun palasimme Helsinkiin antoi Suomen talvi parastaan. Pakkanen paukkui ja aurinko paistoi.
Me odotimme viisumihaastattelua.
Sisuskalujani jylläsi ahdistus ja epävarmuus, mikään ei ollut yhtä varmaa kuin epävarmuus tulevaisuudesta.
Heräsin öisin paniikkikohtauksiin ja päivisin yritin hymyillä ja nauttia Suomen talvesta jota ihan oikeastikin rakastan. Halusin tilanteen vain ratkeavan, suuntaan taikka toiseen.
Aloin henkisesti valmistautua jäämään Suomeen.

Kun viisumihaastattelun lopuksi saimme tietää viisumien olevan selvät ja paluumme olevan viikon kuluttua, olimme samanaikaisesti järkyttävän helpottuneita ja lievän hämillämme kaikesta.
Öiset paniikkikohtaukseni loppuivat siihen hetkeen ja aloin pakkaamaan ja lahjoittamaan kertyneitä tavaroitamme pois.
Lapset hyvästelivät kerhon ystävät ja ohjaajat, me kävimme koluamassa viimeisen kerran lempikahvilamme ja halasin naapuriystävääni ainakin sata kertaa lastemme leikkiessä lähes päivittäin yhdessä sen viimeisen viikon ajan.

Maaliskuussa saavuimme keväiseen Piilaaksoon.
Meitä oltiin lentokentällä vastassa, ystävät olivat ostaneet meille ruokaa ja kukkasia, ovella oli tervetuloa kotiin kyltti.
Minua itketti liikutuksesta ja ensimmäinen kupillinen teetä tutun viikunapuun alla maistui paremmalta kuin mikään vuoteen.


Maaliskuun aikana tein kaikki käytännön järjestelyt, tein niitä päättäväisesti enkä suostunut edes pohtimaan sitä kannattiko tämä kaikki.
Ilmoitin Esikoisen kouluun, siivosin kasvimaan, siivosin kotimme joka ikisen komeron, vaihdoimme automme isompaan. Totuttelin uudelleen arkeen missä lapset pyörivät jaloissa eikä minulla ollut ketään joka olisi auttanut heidän kaitsemisessaan. Ei ollut enää kerhoa, ei isovanhempia, ei naapuria.

Huhtikuussa aloin tehdä päättäväisesti niitä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi. Olin luvannut sen itselleni kun elimme välitilassa Suomessa.
Päätin ottaa tästä mantereesta kaiken irti, kuluttaa sen pintaa niin paljon että kun aika koittaa lähteä en jäisi katumaan yhtäkään käymätöntä rantaa tai metsää.


Kolusimme rantoja, metsiä, kukkuloita.
Aurinko paistoi ja oli kuuma.

Tein töitä arjen keskellä ja vietin aikaa ystävien kanssa.

Toukokuussa me lähdimme Grand Canyonille.
Matka Arizonaan oli huikea, se ylitti kaikki odotuksemme.


Yövyimme kaksi yötä aavikolla keskellä ei mitään. Yllä ääretön tähtitaivas jota tuijotimme Puolison kanssa paljussa maaten.
Grand Canyon oli kaikkea ja enemmän kuin mitä siltä voisi odottaa.
Sen suuruus ja ihmisen pienuus antoi perspektiiviä elämään joka resnoi ajatteluuni vielä nytkin.

Vietin yhä enemmän aikaa merenrannalla ja metsissä. Aloin ymmärtää miten paljon luonto minulle antoi. Työni mahdollisti minulle syyn koluta metsiä, rantoja ja kukkuloita oikeanlaisia kuvauspaikkoja etsien ja kuvaten. Ymmärsin olevani ehkä onnellisimmillani matkalla. Matkalla kohti tuntemantonta, matkalla kohti seikkailua. Aloin ymmärtää miksi elämämme on ollut kulkurimaista kaikki nämä vuodet.


Telttailin ystävän kanssa kansallispuistossa enkä olisi halunnut päästää irti nuotion hajusta vaatteissani.

Kesäkuussa matkustin lasten kanssa Suomeen.

Vietimme ihanat kaksi viikkoa Suomen keväässä. Minä tein Helsingissä töitä muutaman päivän ja vietin aikaa ystävien kanssa.


Sen jälkeen olin vanhempieni luona viikon, enkä olisi halunnut lähteä enää sieltä mihinkään.
Kevät oli kukkeimmillaan koivujen tuoksu tunki uniini.


Kun palasimme kotiin, hiljeni Piilaakso ihmisten matkatessa kuka minnekin kotiseuduilleen.
Puoliso teki töitä ja minä vietin aikaa rannoilla.
Aloitin tässä vaiheessa myös vapaaehtoistyöt kodittomien keskuksella.

Heinäkuun lopussa pakkasimme automme ja suuntasimme kohti Etelä-Kaliforniaa. Teimme uskomattoman ihanan roadtripin jonka maisemat ja elämykset palaavat edelleen mieleeni uudelleen ja uudelleen.

 Roadtripin jälkeen vietimme aikaa yhdessä kotona ja aloimme valmistaa Esikoista koulun alkuun.
Minä aloin haikailla paluuta työelämään ja yritimme kartoittaa mahdollisuuksiani siihen.

Lopulta jouduimme toteamaan ettemme saa yhtälöä toimimaan kannttavasti ja tein pienen surutyön luopuessani ajatuksesta.

Elokuussa elämämme mullistui kuin Esikoisen koulu alkoi ja muutti arkielämämme täysin.


Yritin aluksi pitää kiinni normaalista elämästä retkeineen ja freelancetyöni kansa.


Lopulta jouduin luopumaan suuresta osasta töistä, koska aikani ei vain riittänyt ja stressikäyräni nousivat pilviin.

Syyskuussa Kuopus aloitti kerhon, ja minä se ohella kasvatusopin iltakoulun.
Arki etsi uutta muotoaan ja vaikka kaikki sujui hyvin, mutta muutokset olivat silti raskaita.

Syyskuussa matkasimme myös Yosemiteen viikonlopuksi ja sen jylhä kauneus mykisti meidät niin perustavanlaatuisesti että matkalta kotiuduttuamme varasimme heti telttapaikat seuraavalle keväälle sinne.

Lokakuussa kolusin edelleen rantoja aamuisin Kuopuksen kanssa ja välillä iltapäivisin Esikoisen päästyä koulusta.

Vierailimme  kurpitsafarmeilla ja Esikoisen mukautetut koulupäivät päättyivät ja hän siirtyi 6 tuntiseen päivään.
Koulut ja Kerho elivät kiireisintä varainkeruu ja vapaaehtoistyökauttaan ja olin lähes joka viikko jossain koulun tapahtumssa tekemässä jotakin.


Halloween oli lapsille suuri elämys ja he olivat viimeiseen asti ylpeitä muutamasta karkistaan jotka saivat naapureiden ovilta, vaikka yhtäkään he eivät lopulta tainneet syödä.

Marraskuussa Kaliforniassa riehuivat historian pahimmat tulipalot ja Piilaaksoon kasaantui savua niin että hengittäminen oli tuskaa. 


Meillä oli matkat varattuna Meksikoon juuri tuolloin ja pääsimme pakenemaan tilannetta. Vietimme reilun viikon Meksikon auringon alla, nauttien lämmöstä, merestä ja siitä ettei meillä yksinkertaisesti ollut mitään velvollisuuksia.

Samana päivänä kun palasimme alkoivat Piilaaksossa sateet, jotka puhdistivat ilman.

Joulukuun alussa lähdin ystäväni kanssa Seattleen, ihan vain siksi että halusin kerrankin tehdä jotain puhtaasti itsekkäästä halusta olla jossain ilman lapsia.


Loppukuu kuluikin jouluhässäkkään koulujen ja kerhon osalta.

Ja viimeinen matkamme oli tuo matkamme Nevadan vuorille.

Näin lueteltuna vuosi tuntuu lyheyeltä, samalla siihen on mahtunut niin paljon.
Pelkäsin etukäteen tämän vuoden olevan henkisesti yhtä toipumista siitä välitilavuodesta Suomessa joka verotti meitä henkisesti niin paljon.
Mutta ei se ole ollut sitä. Solahdimme nopeasti ja kivuttomasti takaisin tähän arkeen, tähän maailmaan. On outoa ajatella, että olemme onnistuneet kaivertamaan kolon tähän kaukaiseen maailmankolkkaan johon me sovimme. Kolon jossa meidän on ihan hyvä olla.
Vähän oudon kolon, epätasaisen ja karhean, ei yhtä sileää ja kaunista kuin se kolo, joka meillä on Suomessa, mutta kolon kuitenkin.

Pelkäsin hieman myös sitä, että kokisin paluun jälkeen että haluankin heti takaisin Suomeen, etten halua olla täällä lainkaan, vaikka odotimmekin paluuta vuoden.
Sitäkään tunnetta ei ole tullut.

Tänne takaisin tuleminen tarkoitti monesta asiasta luopumista. Minä lykkäsin taas kerran omaa työuraani, otin taas kerran riskin etten enää koskaan sijoitu työelämään yhtä hyvin kuin mitä olisin jos olisin voinut rakentaa uraani viimeiset 2 vuotta täysipäiväsesti. Luovuimme myös turvaverkostamme, siitä sosiaalisesta ympäristöstä jonka Suomi meille tarjoaa. Luvuoimme siitä että lapsemme saisivat viettää paljon aikaa isovanhempiensa ja serkkujensa kanssa.

Toisaalta, me tulimme takaisin, ettei tämä matka jäisi kesken. Me palasimme paikkaan jossa meitä jokin kutkuttaa, jonka me haluamme katsoa loppuun.
Me olemme täällä saaneet ystäviä joiden kanssa jakaa arkea, ystäviä jotka elävät niin samassa elämäntilanteessa että se on melkein uskomatonta.

Olemme saaneet nähdä ja näyttää lapsillemme maailmaa, tavalla joka ei olisi mahdollista missään muualla.
Olemme myös nähneet ja todenneet kerta toisensa jälkeen pienen perheemme olevan tämän kaiken perusta ja oppineet arvostamaan toistemme tukea kun ketään muuta ei ympärillä ole. Kerta toisensa jälkeen minä voin iltaisin katsoa Puolison sinisiin silmiin ja miettiä että kenenkään muun kanssa en tätäkään matkaa olisi halunnut tehdä, kenenkään muun kanssa tätä matkaa ei olisi edes tullut tehtyä. Me olemme oppineet voivamme luottaa toisiimme, oppineet näkemään toistemme vahvuudet ja heikkoudet, tämä vuosi ei ole tehnyt siinä poikkeusta. Rakkaus ei ole kaikonnut, se on lisääntynty, meidän onnipankissamme on satoja muistoharkkoja lisää, sen ovi on vahvempi kuin koskaan.

Mitä seuraava vuosi sitten tuo tullessaan?
Mitä me olemme päättäneet?
Mitä me teemme?
Elämästä ei oikeasti voi tietää, se voi viedä hyvin nopeasti hyvinkin erilaisiin suuntiin.
Mutta aina voi tehdä suunnitelmia, eikö?

Me teimme päätöksemme vuoden 2019 varalle jo pari kuukautta sitten.
Me jäämme vielä tänne.
Meille vaihtoehdot lähtemiselle täältä olivat joko nyt keväällä 2019 tai sitten keväällä 2020.
Päätös ei ollut helppo, ei ainakaan minulle.
En voi kieltää ettenkö kaipaisi Suomeen, ettenkö kaipaisi johonkin pysyvämpäään, ettenkö kaipaisi että voisin rakentaa työelämää ajatuksella että se pysyy ja kehittyy.
Kun kontakti isovanhempiin on tunnin skypepuhelu kerran viikossa, nyt jo 7 kuukauden ajan, en voi väittää ettenkö kaipaisi jotain muuta kommunikaatioväylää.
Kun en ole nähnyt tai kuullut joistain ystävistä kohta vuoteen, en voi väittää ettenkö kaipaisi heidän seuraansa.
Kun olen joutuntut kieltäytymään tarjotusta työpaikasta, en voi väittää etteikö se kirpaisisi.
Mutta silti, ajatus siitä että meillä olisi enää 6kk aikaa tehdä se kaikki mitä vielä täällä haluamme, tuntui liian nopealta.

Olemme olleet nyt vuosikausia joka vuosi jonkun myllerryksen keskellä. On syntynyt lapsia, on muutettu maasta toiseen, on jouduttu lähtemään vaikka piti saada vielä olla, aina on ollut jotain, viimeiset viisi vuotta eivät yksikään ole sisältäneet yhtään tasaista 12 kk jaksoa jossa me olisimme vain voineet keskittyä elämään ja arkeen.
Ja sitä me ehkä kaikkein eniten juuri nyt kaipaamme.
Kun sanoin tästä Puolisolle hän naurahti ja sanoi, että nähtäväksi jää, tuleeko vuodesta 2019 todellakin sellainen, meidät tuntien jotain mullistavaa tapahtuu silti.
Mutta me ainakin yritämme luoda puitteet sille että se onnistuisi.
Me siis jäämme vielä. Hetkeksi.

Minulle todennäköisesti riittäisi jos jäisimme vuodeksi. Luulen että olisin valmis paluuseen tammikuussa 2020. Mutta välillä asiat eivät vain ole järkeviä tai kannattavia vaikka itse olisikin valmis. Emme koe millään tavalla järkeväksi palata Suomeen tammikuussa. Keskelle talvea. Joten olemme päättäneet palata vuonna 2020 keväällä, kun koulut lapsilla loppuvat. Kaikki, aivan kaikki voi vielä muuttua. Mutta tähän suunnitelmaan me pyrimme. 

Me emme halua jäädä tänne pidemmäksi aikaa, mutta lyhyempikin tuntuisi väärältä.
Joten näillä mennään.

Blogissa seuraavan vuoden aikana tuskin mikään muuttuu suuresti.
Saatte jatkossakin seurata elämäämme, ajatuksiani ja mielipiteitäni.
Olen kuluneen vuoden aikana puhunut paljon kasvatuksesta, sukupuolien moninaisuudesta, sukupuolisensitiivisyydestä, amerikkalaisesta koulusysteemistä ja muista asioista jotka ovat sydäntäni lähellä. Tulen varmasti jatkossakin sivuamaan näitä asioita, mahdollisesti enevinissä määrin, riippuen täysin siitä miten löydän aikaa kirjoittamiselle. Haluaisin myös kirjoittaa enemmän ajatusvirtaa, tiedättehän niitä postauksia joissa on vain paljon kauniita lauseita ja tunnelmia. Palasia päänsisäisestä maailmastani. Ne postaukset eivät ole koskaan olleet kovin suosittuja, mutta ne antavat minulle itselleni ehkä eniten, siksi haluan kirjoittaa niitä jatkossakin.

Vuoden 2019 aikana haluaisin vihdoinkin saada myös sen yhdessä äitini kanssa kirjoittaman lastenkirjan valmiiksi, mieluiten jo nyt alkuvuodesta. Se on seissyt minunsta riippumattomista syistä paikoillaan jo aivan liian kauan ja huomaan oman turhautumiseni asian suhteen. Haluan saada sen ja muutaman muunkin projektin päätökseen voidakseni aloittaa uusia.

Jos minulle vuosi 2017 oli kohtaamisten ja ystävien vuosi, ja vuosi 2018 oli oman onneni löytämisen ja matkailun vuosi, toivon minä vuodelta 2019 merkityksellisyyttä.
Haluaisin vuoden 2019 olevan vuosi jolloin saan tehdä asioita joilla oikeasti on vaikutusta, merkitystä myös muille ihmisille.
Sitä kohden minä suuntaan katseeni.
Unohtamatta merenrantoja, pelkiaanien lentoa, pientä perhettäni ja punapuita.

Tuoksukoon teidänkin vuodessa meri, punapuut, hiekka ja tuuli.
Toivottavasti tekin saatte rakastaa ja nauraa, löytää intohimoa ja kauneutta ympäriltänne.
Silmät uteliaisuudesta tuikkien astun taas uudelle aikajanalle, nähtäväksi jää mitä sen varrelta oikeasti löytyy.
Hypätään kohti uutta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »