Voiko ujo oppia rohkeaksi?

Ajan pitkin pimeää tietä kohti läheistä koulua.
Esikoinen potkii penkkini selkämystä kärsimättömästi takapenkillä.
”Ollaanko jo perillä? Onko sinne pitkä matka? Eihän me myöhästytä? Muistithan sinä minun juomapulloni?”
Olemme matkalla temppujumppaan. Isojen lasten ryhmään. Ensimmäistä kertaa.

Esikoinen ihan yksin, ilman Kuopusta.
Vaikka rattaat vihdoinkin pyörivät viisumiasioidemme suhteen oikeaan suuntaan, päätimme silti vielä aloittaa nämä harrastukset.
Ettei kävisi niin kuin viime keväänä, kun emme aloittaneet mitään ja arjesta tuli päivästä toiseen selviytymistä.

Laitan auton parkkiin ja lähdemme etsimään liikuntahallin ovea.
Lapsi hyppii vierelläni eikä malta pitää kädestä kiinni.
Vaaleanpunaiset kumisaappaat tömähtelevät maahan hänen hyppiessä tasajalkaa eteenpäin.
Löydämme oikean oven ja tiemme pukuhuoneisiin ja liikuntasaliin.
Autan Esikoista riisumaan sukat ja vien hänet salin puolelle. Esikoinen jää hieman jännittyneenä seisomaan oviaukkoon ja mittailee salia katseellaan.

Muita lapsia juoksee salissa ja kiipeää pitkin puolapuita.
Lapsi kääntyy minuun päin ja kysyy hieman varautuneella äänellä jäänkö minä hänen kanssaan saliin kun tunti alkaa. Kerron, että en taida ihan saliin jäädä, mutta että olen tuossa pukuhuoneessa.
Esikoisen kasvot värähtävät. “MInä haluan että sinä jäät saliin! “ hän sanoo.
Silitän häntä rauhoittavasti olkapäästä, sanon jääväni alussa hetkeksi salin puolelle ja sen jälkeen olevani heti siinä vieressä pukuhuoneessa.
Ihan lähellä.
Lapsi rauhoittuu ja lähtee juoksemaan kohti puolapuita. Tuosta vain, ilman vakuutteluita tai sylissäpitämisiä. Rauhoittuu sanomalla kerran. Ero vuoden takaiseen vastaavaan tilanteeseen on kuin päivällä ja yöllä.

Kun tunti alkaa hän kirmaisee yllätyksekseni täysin ilman kehoittamista opettajan viereen salin keskelle kuuntelemaan ohjeita.

Jään hetkeksi katsomaan kuinka lapset aloittavat lämmittelyhipan ja peruutan sitten hitaasti pukuhuoneen penkille istumaan.
Muistan kuinka tasan vuosi sitten Esikoinen oli vielä aivan erilainen.
Tällaisesta nopeasta sopeutumisesta tilanteeseen en voinut edes haaveilla.
Kuinka paljon voikaan vuosi muuttaa lasta.

Miten siitä “kaikki-liinat-kiinni-uuden-tilanteen-edessä” lapsesta onkin kasvanut noin oma-aloitteinen ja rohkea.
Ujo hän on edelleen ja täysin uuden edessä kylkeen kiinni liimautuva. Mutta siitä vuoden takaisesta lapsesta ollaan tultu niin kauas ettei häntä siltikään meinaa tunnistaa samaksi.

Jään miettimään onko ikä ainoa joka muutta lasta. Vai onko tämä elämäntilanne pakottanut hänet muuttumaan ulospäinsuuntautuneemmaksi.
Onko hän saanut lujitettua itsetuntoaan sillä, että on uskaltanut ylittää ujoutensa ja saanut siitä aina heti hyvää palautetta, on uskaltanut lähteä leikkiin mukaan ja hänet on hyväksytty mukaan; on uskaltanut lähteä kokeilemaan uusia harrastuksia ja hän on pitänyt niistä. Onko positiivisen kokemuksen voima näin suuri.

Tuossa lapsessa tuntuu olevan niin paljon voimaa ja itsensä ylittämisen taitoa, paljon enemmän kuin minussa.
Katselen hänen ohivilahtavaa hahmoaan pukuhuoneen ovessa ja sydämeni sulaa hänen kääntyessä hymyilemään minua kohti ja nostaessa peukun pystyyn merkiksi siitä että kaikki on hyvin.

Vahemmuudessa nämä hetket ovat upeimpia. Nämä kun saat todistaa lapsesi ylittäneen itsensä, saat nähdä pienen ihmisen kasvun konkreettisena edessäsi.
Nämä hetket myöskin ovat niitä pelottavampia. Niitä hetkiä kun koitat työntää mieleesi tulevat pelot toissalle. Pelon siitä onnistuuko joku tai jokin joskus murtamaan tuon itsevarmuuden, tuon rohkeuden.
Entä jos tuo lapsi joutuu myöhemmin koulukiusauksen uhriksi ja kaikki tuo silmiin asti ulottuva hymy joka kielii rohkeudesta ja ilosta, huuhtoutuu samaan vessanpönttöön kuin hänen lenkkitossunsa kiusaajien kädessä.

Siinä missä me peilaamme itseämme lapsiimme, tai lapsiamme itseemme, peilaamme myös kokemuksiamme lapsiemme kokemuksiin. Haluaisimme niin kovasti suojella heitä kaikelta siltä pahalta mitä maailma on täynnä.
Minun pelkoni, siinä pukuhuoneen puupenkillä istuessani eivät ole että Esikoinen tippuisi puolapuilta alas, että hän kaatuisi ja löisi itsensä tai murtaisi jonkun raajan. Minun pelkoni ovat aivan muunalaiset.

Minä pelkään jonkun ottavan minun lapseltani pois tuon rohkeuden, tuon hymyn tuon ilon.
Irrationaalinen pelko joka hämmentää keskellä sitä hyvää hetkeä.

Katselen kuinka Esikoisen siniset silmät loistavat hänen juodessaan vettä pikkumyy pullostaan ja sännätessään heti sen jälkeen takaisin harjoiutsten timmellykseen. Jokin suuri ja lämmin leviää rintalastani alla ja minun pieni sydämeni meinaa pakahtua siitä hetkellisestä onnen tunteesta.
Pelko kutistuu pienemmäksi, menee istumaan naulakoiden päälle ja katselee minua sieltä. Ei se katoa, se pelko. Ei se koskaan katoa, sen minä olen oppinut, mutta jos minä en katso sitä päin, ehkä se pysyy hieman kauempana.

Kävelemme takaisin autolle, Esikoinen syö omenaa suurella ruokahalulla.
Kertoo innoissaan pimeähipasta, joka oli viimeinen peli jota he pelasivat.
Kysyin oliko mukavaa, tullaanko toiste.
Esikoinen nyökkää painokkaasti. “Tullaan. Minusta on tullut rohkea, Annu.”  Hymyilen lapselle ja silitän poskesta. Kyykistyn siihen jalkakäytävän keskelle ja halaan häntä “Niin on, aivan hirmu rohkea ja iso”. Lapsi halaa hetken takaisin ja kiemurtelee sitten irti minusta. “Minä olen ajatellut, että jos ei kokeile uusia asioita, vaikka aluksi jännittäisikin, niin silloin ei koskaan opi mitään uutta. Etkö sinäkin sano aina niin. Minusta se on totta! “

Minun pieni, rehellinen, rohkea ihmistaimeni.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com