Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Viisumiuutisia

27.07.2017

Seison vanhempieni makuuhuoneessa, äitini piirongin edessä ja harjaan lasten hiuksia. Puoliso tulee ovensuuhun, hänen katseensa on tyhjä, aivan kuin joku olisi lyönyt suoraan palleaan, ilmat pihalle. Katson häntä ja kohautan kulmakarvojani kysyvästi, mikä nyt?

Viisumeista.

Hengähdän syvään, sekunnin sadasosan ehdin toivoa että olisimme viimeinkin saaneet sen haastatteluajan suurlähetystöön, sen jota olemme nyt kaksi kuukautta odottaneet. Kesäkuun alussa saimme tiedon että nk. blanket viisumi on läpi, joka tarkoitti että pääsimme taas askeleen lähemmäs henkilökohtaisten viisumeiden saamista. Sekunnin sadasosassa palaan myös maan pinnalle ja aivoni rekisteröivät Puolison tukalan ilmeen, kyse ei voi olla hyvistä uutisista. Ehdin pelätä että uutinen on se pahin mahdollinen, että emme pääse lainkaan enää takaisin.

Puoliso katsoo minua vielä hetken, oikeassa elämässä ehkä vain pari sekuntia, minun maailmassani se tuntui ikuisuudelta, ja sanoo saaneensa tiedon ettei se nk. blanket visa sittenkään ollut mennyt läpi. Ilmeeni on tyhjä, mieleni on tyhjä, kun kysyn mitä asia käytännössä tarkoittaa.
Lisää aikaa.
Hakemukset on tehtävä uudestaan.

Tietoa tippuu vähitellen Puolisolta, aivan kuin hän ei itsekään kykenisi käsittelemään kokonaisuutta kuin palasina.

Lisää odottamista.

Ei mitään tietoa kestosta. Ehkä 3kk, ehkä 6kk. Ehkä senkin jälkeen hakemus hylätään.
Kukaan ei kykene lupaamaan meille enää yhtään mitään.
Ei kykene, tai ei uskalla.
Ei uskalla luvata asioita jotka murskautuvat mahdollisesti taas sirpaleina lattialle.

Ei mitään tietoa siitä miksi tämä tulee vasta nyt, 2kk jälkeen meidän tietoomme.

Alkureaktioni on hillitty, en osaa suuttua, en osaa edes järkyttyä. Totean vain jahas. Vai niin.
Sitten hitaasti jostain lähtee tunteiden hyökyaalto tulemaan kohti, voimalla, jylinällä.

Kun saimme tiedon keväällä, että joudumme pahimmillaan odottamaan elokuun loppuun asti kotiin pääsyä minä romahdin. Itkin huoneistohotellin olohuoneen lattialla lohduttomasti. Itkin ja hoin Puolisolle etten jaksa enää tätä paskaa, etten kykene tähän, en mitenkään.

Nyt minun päälleni tuleva hyökyaalto ei pitänyt sisällään kyyneleitä, ei itkua, ei romahtamisen aineksia. Sen valkoisena vaahtoavat allot olivat täynnä raivoa, vihaa ja syvää epäreiluuden tunnetta.

Ensimmäistä kertaa tämän koko prosessin aikana minä koin seisovani täysin yksin. Koin, että minun elämääni heitellään ympäriinsä. Ensimmäistä kertaa minä hetkeksi käännyin vaatimaan Puolisolta kohtuuttomankin vaativasti jotain reaktiota tapahtumaan.

Minä koin että minun elämälläni, minun asemallani ei ole väliä.

Kyse ei ole minun työpaikastani, kyse ei ole minun urastani, ja silti minä olen se joka kärsii. Näin minä hetken itsekkäästi ajattelin. Siinä hetkessä en jaksanut, en halunnut edes jaksaa, nähdä tilannetta suurempana kokonaisuutena.

Minun teki mieleni huutaa, että tätä minä en ole allekirjoittanut. Tähän minä en ole suostunut.
Meidän lapsemme ja minä, me olemme pelinappuloita jonkun lautapelissä ja meitä siirrellään sitä mukaan kuin se on pelaajille soveliasta.

En olisi koskaan ajatellut voivani reagoida näin vahvasti, tuntea näin vahvasti.
Haluta näin vahvasti tämän kaiken jo päättyvän.

Ymmärsin, että olin asettanut niin paljon toiveita siihen, että pääsisimme kuukauden sisällä kotiin, ja voisimme vihdoinkin jättää tämän välitilan taaksemme, että tieto siitä että me saattaisimme joutua odottamaan toiset 6kk, romahdutti sietokykyni ja minun maljani läikkyi ylitse.

En kyennyt, en kykene vieläkään, ymmärtämään kommunikaation vähyyttä ja toimimattomuutta, sitä miten tämä kaikki voi selvitä asioita hoitaville tahoille vasta nyt. Miten kaksi kuukautta on valunut täysin hukkaan ihmisten vain istuessa toimistoissaan odottamassa haastatteluaikaa, jota ei koskaan oltu edes myöntämässä, ei tässä vaiheessa kun edellinenkään vaihe ei ollut vielä lävitse.

Tämän vuoden alussa minä päätin, että tästä vuodesta tulee elämäni tähänastisista vuosista paras. Minä päätin, itsekkäästi, että minä haluan olla tänä vuonna onnellinen. Että tämä vuosi on ystävyyden, rakkauden ja seikkailujen vuosi. Minä päätin, että tänä vuonna minä en joudu säätämään, en sietämään epävarmuutta enkä sopeutumaan uuteen.
Minun päätökselläni ei ole ollut mitään vaikutusta elämämme kulkuun.

Olemme vaihtaneet majapaikkaa tämän matkan aikana 5 kertaa, joista kaksi tosin olivat Kroatiassa. Lapsillamme ei ole mitään paikkaa jota he oikeasti voisivat kutsua kodiksi, paitsi se mikä on toisella puolella maailmaa.

Olemme 5kk ajan eläneet viikon kerrallaan, odottaen joka ikinen viikko tietoa, uutisia, jotain päivitystä tapahtumasta.

Olemme olleet välitilassa, jossa mitään suunnitelmia ei voi tehdä kahta viikkoa pidemmälle, emme voi sitoutua mihinkään, emme hankkia lapsille harrastuksia tai pohtia hoitokuviota helpottamaan kaveri-ikävää. Me vain ajelehdimme päivästä toiseen toivoen tämän kaiken vihdoinkin päättyvän.

Joku voisi sanoa, että ei meitä kukaan pakota jatkamaan tässä. Aina on vaihtoehto.
Ja tiedämmehän me, että se on totta.
Aina me voisimme heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa.
Päättää jatkaa elämäämme Euroopassa.

Me voisimme sanoa että nyt riittää, me emme kestä tätä välitilaa enää.
Pakata kotimme Kaliforniassa ja aloittaa kaiken alusta täällä.
Hyvästellä ystävät ja säilöä vietetyn vuoden muistot kallisarvoiseen rasiaan sydämissämme.
Sekin olisi vain elämää.

Valehtelisin jos väittäisin ettei sekin mahdollisuus käynyt mielessäni tuona iltana kun uusimmat uutiset saavuttivat meidät.
Valehtelisin jos väittäisin että en olisi harkinnut kannattaako tämä enää. Onko meidän toive elää vielä hetki Kuuman auringon alla, nähdä Kaliforniaa, niin suuri että olemme valmiita jatkamaan tätä välitilaa. Välitilaa, joka saa lapsemme näkemään unia Palo Alton kodista ja painajaisia siitä, että emme pääse enää takaisin.

Välitilaa, jossa meillä ei ole kotia.
Välitilaa, jonka päättymistä me emme itse voi määritellä.
Onko tämä kaikki sen arvoista?

Hetken, pienen hetken, koin että ei. Olemme olleet jo niin kauan poissa, lähes 6kk, että ehkä olisikin helppo vain luovuttaa.

Kunnes aloin ajattelemaan tuon kuuman auringon maan ihmisiä. Sitä omalaatuista ystäväpiiriä joka sinne oli syntynyt. Kaikkia niitä seikkailuja, jotka ovat vielä kesken.
Kunnes palautin mieleeni tuoreen viikunan maun, kolbrin kiiltävän selän, kaskaiden yösoiton ja auringon lämmön ihollani tammikuussa.

Kaksi yötä nukuttuani. Pahimman kiukun purettuani, omien toiveideni palaset lattialta kerättyäni minä tänään totesin:
Me emme luovuta.
Emme me jätä tätä kesken, emme ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty.

Eikä kyseessä ole ylpeys, kyseessä on vahva usko siihen, että tämä tie on katsottava loppuun. Viimeinenkin ovi on avattava.
Me olemme tulleet jo liian pitkälle voidaksemme nyt luovuttaa.
Koska on yksi asia, jota minä en halua elämässäni tehdä: Katua.

Minä en halua ajatella elämääni taaksepäin ja katua tekemättömiä asioita. Katua uskalluksen puutetta. Katua sitä etten avannut sitä viimeistäkin ovea ennen perääntymistä.
Näin minä sanoin tänään iltapalapöydässä Puolisolle.
Me emme luovuta.
Katsotaan tämä loppuun asti.

Kun elämä repii, on minun tehtäväni hengittää syvään, laskea kymmeneen ja tehdä uusi suunnitelma sen pirstaleiksi menneen tilalle.
Tämän minä olen oppinut.
Oppinut antaa tunteiden huuhtoa lävitseni.
Oppinut hengittämään syvään.
Oppinut laskemaan kymmeneen ja sen jälkeen kokoamaan palaset uudeksi palapeliksi.
En tiedä olenko tässä hyvä, mutta alan olla kokenut.

Raivon jälkeen silmiini syttyy uudenlainen tuli, se jolla taistellaan tämäkin taistelu loppuun.
Korjataan jälkiä sitten sen jälkeen kun ollaan perillä.
Sillä haavoja tämä jättää, aivan varmasti.
Minun tehtäväni on kasata suunnitelma niin että ne jäävät mahdollisimman pieneksi.
Asetella laastareita minimoimaan arpien syntymiset.

Jossain jotkut ihmiset siirtelevät pöydillään papereitaan edestakaisin, lyövät leiman yhteen jättävät toisen tyhjäksi.
Illalla he menevät omiin koteihinsa ja nukkuvat yönsä.
Samaan aikaan tuo puuttuva leima pyöräyttää meidän elämämme ympäri.
Taas kerran minä olen se joka pakkaa laukut.
Minä olen se joka tekee mitä käsketään, minä olen se joka jatkaa tämän tien kulkemista.
Ja minä voin vain toivoa, että tämä tie vie perille.

Ja kun katsoin pöydän ylitse Puolisoa, jonka molemmin puolin kiipeilivät lapsemme, ymmärsin sen tärkeimmän:
Me olemme tässä laivassa yhdessä.
Nyt.
Huomenna.
Aina.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Yksi vastaus artikkeliin “Viisumiuutisia”

  1. Yty sanoo:

    Upea kirjoitus

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »