Vielä viimeinen muutos -oma koti.
Mikään ei ole yhtä varmaa kuin muutos.
Lause, jota kuulee aina säännöllisesti, yleensä hieman väsyttävien mietelauseiden yhteydessä missä käsketään tarttumaan hetkeen ja hengittämään ja rakastamaan.
Allekirjoitan muutoksen varmuuden, tosin en ehkä seinätauluksi asti.
Mietin tuota lausetta kun seison jälleen uuden edessä. Aurinko paistaa viistosti keväistä kirkasta valoaan kohti keltaisena edessämme seisovaa taloa. Meidän taloa. Kotia. Siinä se nyt oli: puutalo, josta olimme niin kauan unelmoineet. Oma, tai ainakin teknisesti oma pankkihan sen lopulta omistaisi kunnes velka olisi sille maksettu. Mutta nyt jokainen maksu olisi kohti omaa, ei enää savuna ilmaan kuten vuokratessa.
Löysimme siis lopulta kodin. Tämä oli ensimmäinen talo, jonka näytössä minä selvästi näin meidät asumassa siinä. Sanoin kotona Puolisolle nähneeni meidän voivan olla onnellisia siinä.
Talossa on paljon asioita, jotka eivät ehkä vastaa unelmamme. Piha ei ole hehtaarien kokoinen, talo on kytketty omakotitalo ja siinä on paljon pintaremonttia tehtävänä ennen kuin se näyttää meiltä. Mutta kaikesta tästä huolimatta, se tuntui talolta, jonne meidän olisi helppo rakentaa koti.
Rivitalo jossa nyt asumme on ollut meille ehkä paras mahdollinen paikka asua näin paluumuuton jälkeen. Tässä oli kaikki mitä tarvitsimme voidaksemme asettua tähän maahan. Taloyhtiö tarjosi helpon laskeutumisen elämään täällä. Kun mistään kodin asioista ei tarvinnut murehtia pystyimme keskittymään löytämään tiemme takaisin tähän arkeen missä meistä molemmat ovat töissä. Pystyimme tottumaan taas tämän pohjoisen maan tavoille ja oppia olemaan osana suomalaista omanlaistaan yhteiskuntaa.
Ja mikä ehkä kauneinta, tämä suojainen sisäpiha tarjosi lapsille turvallisen paikan leikkiä itsenäisesti ulkona. Löytyi naapurin lasten kanssa muodostettu pihakavereiden lössi. Sattui vielä niin, että mekin ystävystyimme samojen lasten vanhempien kanssa. Koronan sulkiessa maailman me muodostimme koronakuplan. Suljimme muuta sosiaalista elämäämme tahoillamme ja päätimme mahdollistaa lapsillemme yhdessäoloa tämän porukan kanssa.
Naapurit, pyykkitupa ja tämä elämän helppous ovat asioita, joista minun ei ole helppo luopua. Uusi kotimme ei ole kaukana, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät lapset enää voi vain spontaanisti käydä soittamassa ovikelloa ja pyytää kavereita pihalle leikkimään.
Enää ei kevään jälkeen voi hengata kasuaalisti pihalla kahvikuppi kädessä ja vahtia lasten pihaleikkejä ja puhua samalla naapureiden kanssa elämästä.
Me remontoimme uutta kotia vielä kaksi kuukautta. Muutamme vasta kesäkuussa, kun koulut loppuvat. Näin saamme aikaa muutokseen. Lapset saavat käydä tämän lukuvuoden loppuun ilman, että koulumatka muuttuu. Koulu ei muutu syksylläkään. Kuopus siirtyy samaan kouluun Esikoisen kanssa, mutta näin hän olisi siirtynyt vaikka olisimme asuneet tässä. Tämän me lupasimme lapsille kun Esikoinen aloitti koulun, sitä ei tarvitse vaihtaa enää alakoulun aikana. Nyt saa kiintyä ja jäädä.
Lapset ovat varovaisen innoissaan uudesta kodista. Siellä on enemmän tilaa. Sielä on leivinuuni. Siellä on tilaa omille työpöydille. Mutta kun ymmärrys pihaystävien etäisyydestä tunkee ajatuksiin tulee itku. Esikoinen menettää malttinsa. Itkee haluavansa kotiin. Nyt heti. Pois tästä talosta. Pois, kotiin! Lapsi menee autoon rauhoittumaan. Annamme olla. Annamme tilaa, rauhoittua. Koota ajatuksiaan. Joskus tunteet ovat liikaa. Silloinkin kun tästäkin asiasta he ovat tienneet jo kaksi kuukautta ja vielä on aikaa kaksi kuukautta muuttoon.
Myöhemmin illalla kotona kysyn onko Esikoisella jo parempi mieli. Lapsi nyökkää hiljaa. Ei vaan jaksaisi taas tottua uuteen hän mutisee. Silitän hänen päätään. Sanon ymmärtäväni. Aluksi tuntuu pahalta. Muistutan miten aluksi tuntui pahalta olla tässäkin kodissa. Sitten siihen tottui ja oppi tykkäämään. Muistutan myös mitkä asiat tässä kodissa ovat vähän hankalia. On vähän tilaa. Piha on pieni ja tilaa kutsua kavereita kylään vähän. Lapsi nyökkää taas. Mietitään yhdessä tapoja tulla vanhaan pihaaan leikkimään. Bussi tulee koululta suoraan tähän, voidaan sopia päiviä kun lapset voivat syksyllä tulla suoraan koulusta pihakavereiden luo ja minä haen sitten illalla tästä.
Voidaan kutsua pihakavereita meille yökylään. Viikonloppuisin voidaan retkeillä kaikki yhdessä edelleen. Lopulta Esikoinen hymyilee.
Myöhemmin mietin taas niitä samoja ajatuksia siitä, että vaadimmeko me lapsiltamme kohtuuttoman paljon sopeutumista. Kerta toisensa jälkeen on heidän sopeutettava elämä meidän unelmien mukaan. Matkasimme toiselle mantereelle oman unelman perässä. Me halusimme elää kuuman auringon maassa. Me halusimme elää neljä vuotta maassa, jonka pinta muuttui kesäisin tomuksi. Ja kun lapset juurtuivat sinne ja oppivat kutsumaan sitä kodiksi me lähdimme sieltä pois. Taas omien unelmien perässä. Tällä kertaa ne unelmat olivat minun unelma työelämästä ja meidän unelma siitä, millaisessa maassa haluamme lasten käyvän koulua ja kasvavan isoksi. Ja lapsille jäi ainoaksi vaihtoehdoksi seurata meidän unelmien perässä mukana.
Nyt muutos on pienempi. 10 kilometriä idempään. Ei uutta kieltä, ei uutta maata. Ei uutta koulua. Vanhoihin kavereihin on helppo pitää yhteyttä. Mutta silti jotain uutta. En tiedä lohduttaako Esikoista jos lupaamme, ettei nyt hetkeeen enää tarvitse muuttaa. Ellei elämä heitä kuperkeikkaa. Mutta jos elämä vain suo, tässä on se koti missä he saavat kasvaa isoksi. Kasvaa, kipuilla ja olla onnellinen.
Toivon, että se kantaa.
Uskon, että se kantaa.
Kevätauringon valossa me remontoimme nyt tuota taloa kodiksi. Tapetti ja seinä kerrallaan. Maalisudin veto kerrallaan kohti sitä yhtä yhteistä unelmaa, josta me olemme Puolison kanssa keskustelleet yön pimeinä tuneina viimeiset kymmenen vuotta. Luovumme taas paljosta, saadaksemme palasen sitä jotain, josta olemme jo kauan unelmoineet. Mutta tällä kertaa me emme toivottavasti joudu luopumaan ihmisistä kokonaan, nyt välissä on vain kymmenisen kilometriä, ei valtamerta eikä mantereita.
Tänä keväänä minä voin vihdoinkin istuttaa pihallemme puun ja jäädä katsomaan miten se kasvaa. 15 vuotta maailmalla, josko me nyt olisimme vihdoinkin saapuneet kotiin?
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
