Väsymykseen auttaa vain lepo ja loma

Julkaistu 11.10.2020

On myöhäinen perjantai-ilta. Oikeastaan työviikon olisi pitänyt loppua ja aikaa sitten, mutta avaan vielä kerran työkoneen keittiön pöydän äärellä. Puoliso nukuttaa lapsia yläkerrassa, tiskikone hurisee ja ulkona sataa vettä.
Väsyttää ja hartiat ovat jumissa.

Jaksan kuitenkin vielä tämän hetken, koska tiedän tämän olevan se viimienen ilta ennen lomaa. Lyhyt ja palkaton loma, mutta loma kuitenkin. Lasten käytös on myös jo hetken kielinyt loman tarpeesta. Aamuisin heitä on pitänyt herättää ja iltapäiväisin väsymys on ollut tavallista suurempaa. Elämä on tuntunut olevan tavallista suurempaa, suurempia tunteita ja suurempia riitoja lasten kesken.

Siksi tuntuikin ihanalta saada pakata auto lauantai-aamuna ja suunnata sen nokka kohti Pohjois-Karjalaa. Hetkeksi pois kaikesta. Pois alati ympärillä vellovasta korona-ahdistuksesta ja töistä. Pois arjesta, aikaisista herätyksistä ja rutiineista. Pois kaikesta siitä jota me kaikki rakastamme, mutta joka voi liian kauan jatkuttuaan myös väsyttää.

Ajoin läpi ruskaisen Suomen. Etelässä ruska on vasta aluillaan. Mitä pohjoisemmaksi saavuimme, sitä vähemmän oli puissa lehtiä. Aurinko pilkisteli ajoittain harmaiden pilvien välistä, mutta sade pysyi poissa. Matkalla näimme joutsenia lentämässä kohti etelää, valkoposkihanhia kerääntymässä pelloille. Syksy oli täällä. Se sellainen syksy, jota emme olleet vuosiin enää kokeneet.

Joko nyt ahdistaa? Kysyi suomalainen ystävä Kaliforniasta? Joko nyt tuntuu pahalta olla Suomessa eikä Kalifornian lämmössä? Ei, ei vieläkään, vastasin. Tämä syksy on ollut niin kaunis ja lämmin. Tämä meidän koko elämä täällä on ollut niin erikoista. Vähän yksinäistä, mutta siihenkin totuimme Piilaakson vuosien aikana, siihen omissa oloissa olemiseen.
Koronan tähden olemme olleet nyt enemmän yksin Suomessa, kuin me olimme viimeisinä vuosina Piilaaksossa. Mutta sille me emme voi mitään.
Mutta ei tämä syksy ahdista. Ei.
Rakastan sitä, että saan oikeasti pukea villapaidan ja villasukat, en vain iltaisin kun aurinko laskee ja vie lämmön menneessään. Rakastan sadetta. Vihdoinkin saan taas sukeltaa syksyiseen metsään kiroamaan hirvikärpäsiä ja keräämään puolukoita ja sieniä. Saan seistä keittiössä keittämässä hilloa ja murskaamassa puolukoita soossiksi. Saan säilöä ja elää enemmän vuoden kierron mukaan kuin koskaan Piilaaksossa.

Tämä vuosi on ollut outo. Outo on lievin sana millä osaan tätä kuvailla. Tämän piti olla se vuosi kun me sopeudumme elämään jälleen Suomessa. Todellisuudessa tämä on ollut yhtä poikkeustilasta seuraavaan sopeutumista. Mitään normaalia elämää ei ole ehtinyt olemaan. Ei mitään mihin oikeasti sopeutua, koska kaikki tuntuu muuttuvan saman tein kun me alamme tottua. Se on ollut väsyttävää.

Parasta lääkettä tähän kaikkeen on tuonut luonto. Meidän iänikuinen rakkaus mereen ja sen oivaltaminen, että Suomessa me voimme vihdoinkin yhdistää mereen ja telttailun. Olisin varmaan paljon väsyneempi nyt ellemme olisi viettänyt lukemattomia öitä teltassa Porkkalanniemen kallioilla. Ellemme olisi saaneet herätä katselemaan merta noiden kallioiden juurella ja karistaa unihiekat silmistämme nuotiotulen räiskyessä kohti sinertävää taivasta.

Pohjois-Karjalassa ei ole merta. Mutta siellä on vanhempieni luoma ajaton kupla. Utopia.
Paikka jossa aika on pysähtynyt ja elämän tahti hidastuu. Missä sytytetään syystulia ulos ja juodaan teetä sen loisteessa. Sinne on aina hyvä mennä lataamaan akkuja. Keräämään marjoja ja nauramaan vatsansa kipeäksi perheen oudon huumorin parissa.

Auto kuljettaa meitä kilometri kilometriltä lähemmäs tuota kohdetta. Liian monta kertaa pitää pysähtyä koska Kuopuksella on pissahätä. Muljauttelen silmiäni sisäisesti mutta pysähdyn kiltisti joka kerta bussipysäkille. Tuijotan tyhjiä peltoja ja keltaisena hohtavia koivikoita tummaa taivasta vasten samalla kun lapsi pissaa reteästi ojan penkalla. Ymmärrän hetken omalaatuisen kauneuden, sen päättymättäön lapsuuden läsnäolon siinä, kun ei vielä tarvitse häpeillä vessahätää kesken ajomatkan. Siinäkin on jotain kaunista.

Lopulta saavumme perille vanhempieni talolle. Sykkeeni laskee ja hymy karehtii suupielissä. Stressi valuu viimeistään nyt hartioiltani alas syksyn maahan pudottamiin lehtiin. Tuo tuttu pihamaa, omenapuineen ja pihlajineen. Pihlajan juurella kaksoissiskoni hautakivi.
Elämään tulee aina oikeat mittakaavat täällä. Ymmärrys siitä, mikä oikeasti on tärkeää. Meidän pieni nelihenkinen perhe, tämä minun outo suomalais-sveitsiläinen perhe, tämä maailman kolkka susirajalla. Ystävät ja ystävyydet. He, jotka ovat pysyneet matkassamme mukana nämä kaikki vuodet ja hetket.
Tasapaino. Luonto.

Nyt on loma. Keskiviikkoon asti jatkuva loma.
Aion nukkua, retkeillä ja kerätä sieniä.
Aion olla onnellinen.