Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Vastakkainasettelu ei auta oikeasti hädässä olevia lapsia – ajatuksia internetin keskustelupalstojen sävystä koulujen avautumisen suhteen

29.04.2020

Korona jatkuu ja jatkuu.
Kevät tekee tuloaan, vaikka aina hetkittäin talven viimeiset kuiskaukset pyyhkäisevätkin sen ylitse reakuurojen muodossa ja kylmältä pakkasilmalta tuoksuvalla viimalla.
Kisaväsymystä on havaittavaissa lähes kaikissa ihmisissä.
Ei kai kukaan enää jaksaisi toista mokomaa, seitsemää viikkoa, samaa monotonista elämää, josta kaikki ylimääräinen on riisuttu. Työt, jos niitä on, määrittävät ihmisten päiviä, sen jälkeen sisältö riippuu elämäntilanteesta. Joko voit nähdä tämän ajanjakson kauniina, itsellesi jotain antavana aikana kun saa keskittyä olemaan kotona, lukemaan, seurustelemaan jos olet parisuhteessa ja hiljentämään elämäntahtia. Tai sitten, jos olet lapsiperheellinen, kuten me, se aika joka jää työnteosta ylitse kuluu lapsiin, pyykkeihin ja siihen että arki edes jollain tapaa nipinapin kulkisi eteenpäin.
Lupasin viikkoja sitten, etten sorru valittamaan meidän oloistamme. En, vaikka ajoittain tämä meidän elämä on kaikkea muuta kuin nautinnollista. On päiviä kun tarvomme siirapissa ja kaikki tuntuu loputtoman vaikealta. Lapset itkevät ja riitelevät, työt kasaantuvat eikä iltaisin ole aikaa edes lukea kahta sivua maaliskuussa aloittamaani dekkaria.
Enkä minä valita. En siksi, ettei välillä huvittaisi, vaan lähinnä siksi, että työni kautta olen liiankin hyvin tietoinen siitä, millainen on totuus tästä ajasta monelle muulle perheelle.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään kuinka päihdeongelmat ja muut vaikeudet heijastuvat lasten arkeen. He haastattelivat lastensuojelun asiakkaina olleita nuoria, läheisiä sekä lastensuojelun työntekijöitä. Liian moni jää nyt yksin ja oikeanlaisen avun ulkopuolelle.


Sen tähden hämmennynkin siitä, miten voimakkaasti ihmiset ovat alun solidaarisuuden jälkeen leiriytyneet toisiaan vastaan. Poikkeusolojen ensimmäisten viikkojen aikana ilmapiiri somessa ja julkisissa keskusteluissa tuntui olevan ymmärtäväinen ja kannustava.
Hyvin harva soimi toista jaksamattomuudesta, tuntemattomia autettiin ja riskiryhmäläisille tarjouduttiin käymään kaupassa.

Seitsemän viikkoa ja ääni kellossa tuntuu muuttuneen. Jo ennen tämän iltaista hallituksen tiedotustilaisuutta, jossa ilmoitettiin koulujen taas aukeavan 14.5 oli ilmassa vastakkainasettelua. Oli heitä, jotka sanoivat etteivät halua lasten palaavan kouluun eivätkä voi ymmärtää miksi ne koulut pitää avata. Heitä, jotka perustelivat lasten kotona pitämistä turvallisuussyillä eivätkä halunneet nähdä tai kuulla yhtäkään sosiaalisiin oloihin perustuvaa perustelua siitä miksi se ei kaikille ole hyvä vaihtoehto.
Ja toisessa leirissä seisovat he, jotka taas eivät ymmärtäneet mahdollisesti sulkua alunperinkään.
He, ketä tämä kaikki eniten koskettaa, he eivät tietenkään edes osallistu näihin keskusteluihin.
Koska heitä ei näy, eikä kuulu.


Se tässä kaikessa on se huolestuttavin asia.
Ne sadat ja tuhannet hiljaiset ja näkymättömät lapset ja nuoret. He, jotka hiljaa omissa kodeissaan nyt kärsivät, löytämättä tietä ulos.
Ei ole turvallista aikuista jolle puhua. Ei ole paikkaa johon paeta päivisin olemaan rauhassa. Ei ole turvaa, ei ole raameja.
Eivät näiden lasten vanhemmat ole osallistumassa näihin keskusteluihin koulujen sulkujen puolesta tai vastaan.
Eivät he ole kertomassa julkisesti miten huonosti kotona menee.
Mutta näiden perheiden lapsia tämä kaikki koskettaa.

 


Siksi tuntuukin irvokkaalta seurata näitä keskusteluita, lukea ihmisten kiistelyä aiheista, jotka loppujen lopuksi koskettavat heitä hyvin vähän. Yhteisen hyvän nimissä huudetaan ilmoille toiveita, että maailma pysyisi sulki seuraavan vuoden. Eikä niistä omista pehmustetuista kodeista käsin osata nähdä, miten se voi olla tuhansille muille lapsille lähtölaskenta polulle jolta ei kovin herkästi enää palata valoon.

Toivoisin, että keskusteluissa säilyisikin nyt kyky nähdä yhteiskunta yhteiskuntana.
Ihmiset ihmisinä. Kyky hahmottaa, että me kaikki emme ole samanarvoisessa asemassa.
On paljon lapsia ja nuoria, joille se kaksikin viikkoa koulua voi olla hengähdystauko, jonka avulla he jaksavat pitkän kesän kotonaan.


Tämä aika on raskas meille kaikille, eikä vähiten perheellisille, jotka yrittävät parhaansa mukaan tehdä kaiken oikein.
Tulevaisuudesta me emme voi tietää varmuudella mitään. Mutta sen me tiedämme, että heikompia me emme saa, emmekä voi yhteiskuntana nytkään antaa tippua.

Pysytään ihmisinä, toinen toisillemme. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »