Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Valheellinen kontrolli omasta elämästä

19.05.2017

Katselen itseäni peilistä. Mietin mitä kirjoittaisin.

Mistä kertoisin.

Voisin kertoa teille siitä miten tiistai-iltana myöhään saimme tiedon että jos kaikki sujuisi hyvin, pääsisimme kotiin kesäkuun lopussa.
Kolme kuukautta myöhemmin kuin oikeasti piti.
Saimme myös tiedon, että meidän pitäisi varautua siihen että kaikki ei suju hyvin ja pääsisimme vasta syyskuussa kotiin. Kuusi kuukautta, puoli vuotta, myöhemmin kuin oikeasti piti.

Voisin kertoa miten tieto musersi minut. Kirjoittaa yksityiskohtaisesti kipuni, itkuni ja hetkellisen täydellisen luuhistumisen. Ja sitä seuranneen yön kestävän migreenikohtauksen ja seuraavan aamun ahdistuksen.

Mutta, olen syytänyt tähän blogiin jo niin paljon negatiivisia ajatuksia.
Negatiivisia tunteita.
Ja olen pahoillani siitä.

Minä en ole kovin negatiivinen ihminen. Itseasiassa yksi vahvuuksiani on kääntää asiat positiivisiksi, nähdä se kolikon toinenkin puoli.
Viimeiset neljä kuukautta se on ollut kovin hakusessa, se taito.

Luuhistumisen jälkeen, sen jälkeen kun olin vihdoinkin itkenyt nämä neljän kuukauden ahdistukset oikeasti ensimmäistä kertaa kyyneleinä ulos, minä päätin että en voi antaa tämän vuoden valua tiimalasin hiekan lailla toiseen lasiin, jättämättä mitään muuta kuin kulumaa minuun.
Minä halusin olla taas kontrollissa elämästäni.
Vaikka se olisikin valheellista.
Vaikka se olisikin pelkkää pintaa.

Kontrolli.
Siitä minun henkinen ahdistukseni, pahoinvointini nimittäin johtuu. Tai ei kontrollista, vaan sen puutteesta. Siitä tosiasiasta että meidän elämästämme päättää tällä hetkellä meille tuntematon ihminen, joka pyörittelee viisumipapereitamme. Ihminen, jolla ei ole mitään suhdetta meihin. Ihminen joka ei tunne meitä. Ihminen joka ei edes tiedä minun tai lastemme nimiä.
Mutta hänellä on kaikki valta siitä, missä me aikaamme vietämme. Koska me saamme taas lähteä kotiin, elämään sitä arkea jonka me sinne rakensimme.
Me emme tiedä tämän ihmisen nimeä, me emme tiedä mitä hän papereistamme ajattelee, me emme tiedä hänestä mitään. Ja silti hänellä on meidän tämänhetkinen elämä työpöydällään.

“Mennään lomalle kotiin” minä sanoin Puolisolle. Keskellä valkoisia lakanoita. Itkettynein silmin. Päässäni takoi vain ajatus etten enää tiennyt mitä vastaisin Esikoiselle kun hän joka aamu kysyisi joko me huomenna lennämme kotiin. Miten minä voin sanoa hänelle että voi olla että me emme lennä vielä kotiin moneen kuukauteen? Miten minä voin sanoa niin lapselle joka kyynelsilmin kertoo kaipaavansa omaa sänkyään, lelujaan, kavereitaan?
Lapselle, joka katsoo minua silmiin ja sanoo “Sinä lupasit”. Niin minä tein. Ja tein väärin.

Minä haluan kontrollin.
Valheellisen.
Mutta edes sen.
Kontrollin omasta elämästäni.

Teimme päätöksen selvittää voisimmeko me oikeasti, jos tämä kaikki vielä venyy, lähteä käymään hetkeksi turistiviisumeilla kotona.
Lomalle kotiin.
Hetkeksi.
Hengähtämään.

Mitään varmaa emme tiedä. Emme tiedä onnistuuko tämä suunnitelma. Emme tiedä sujuvatko asiat ehkä sittenkin nopeasti ja me pääsemmekin pysyvästi kotiin jo kuukauden kuluttua. Emme tiedä olemmeko täällä vielä kun elokuu vaihtuu syyskuuksi.

Me emme tosiasiassa tiedä mistään mitään.

Mutta, sen sijaan että me velloisimme nyt edelleen sameassa vedessä, kätkien kipua rintaamme, me yritämme ottaa elämän hallintaan.
Luoda itsellemme vaihtoehtoja.
Jos asiat eivät etene, teemme näin.
Jos emme vielä nyt pääse kotiin, menemme käymään siellä.
Olemme hetken, lataamme akkumme ja palaamme Suomeen vielä kahdeksi kuukaudeksi, asennoituneena eri tavoin.
Heinä- elokuu Suomessa ei kuulosta enää mahdottomalta, ei sen jälkeen jos on ensin saanut olla omassa kodissa, nukkua omissa lakanoissa, missä lapset saavat leikkiä omilla leluillaan, pyöräillä tuttuun puistoon. Missä minä voisin kuvata projektiani eteenpäin. Missä me voisimme juoda aamuteemme oman puutarhan nurmella.

Valheellinen kontrolli.
Pintaa.
Mutta se on enemmän kuin mitä meillä on ollut moneen kuukauteen.
Ja se vapautti minut hengittämään.
Hengittämään syvään.
Rauhallisesti ja selkeästi.

Se sai minut hymyilemään sumuiselle Helsingille, leppeälle kevätpäivälle. Sai minut keskittymään työskentelemään yhteisötaideprojektin parissa. Sai minut ihastelemaan lähes yötöntä yötä, sitä valoa jota muistan viime vuonna tähän aikaan kipeästi kaivanneeni laaksossa.
Se sai minut näkemään taas Suomen sellaisena kuin minä sitä rakastan. Huomaamaan ne asiat, joita tulen taas kaipaamaan kuuman auringon alla.

Ja kun tänään aamulla istuin lastemme kanssa Roihuvuoren kirsikkapuumäen ruoholla, minä nauroin ja hymyilin vapautuneemmin kuin pitkään aikaan.
Katselin vaaleanpunaisia kukkia kirkkaan sinistä taivasta vasten ja koin että se pieni lintu, joka paiskattiin maahan kesken lennon, jonka siivet vaurioituivat ja sulat katkesivat, että se lintu on vihdoinkin saanut paranneluta sulkansa. Lentää se ei edelleenkään osaa. Ei näe omaa maailmaansa ylhäältä päin, ei tiedä mihin seuraava askel johtaa, eikä tiedä koska metsä päättyy. Mutta se osaa jo räpytellä. Osaa kallistaa päätä niin että näkee hieman eteenpäin. Osaa kääntyä ja kävellä varjon sijasta aurinkoon.

Tämä kaikki voi olla vain hetken huumaa. Voi olla että mikään ei mene niinkuin toivoisimme. Että olemme kesäkuun viimeinen päivä edelleen täällä, että emme pääsekään käymään kotona, emme ennen kuin joskus syyskuussa. Kaikki on mahdollista. Se on pakko sisäistää.
Ja se kaikki on jonkun muun kuin meidän käsissä.

Minä haluan kuitenkin yrittää pitää kiinni tästä valheellisen kontrollin tunteesta.
Siitä että minä voin tarjota lapsilleni tiedon siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tästä tunteesta minä yritän pitää kiinni. Tästä vaaleanpunaisesta väristä, sinistä taivasta vasten. Tästä lämmöstä auringon osuessa kehooni.
Koska minullakin on oikeus olla onnellinen. Minun lapsillani on oikeus olla onnellinen ja nauraa.
Meillä on oikeus voida hengittää.
Enkä minä voi antaa tuntemattoman ihmisen jossain kaukana työpöytänsä takana viedä minun oikeuttani tuntea onnea.

Suljen silmäni ja kuuntelen lasteni naurua ja kiljahduksia heidän leikkiessä kirsikkapuiden seassa.
Hymyilen sisäänpäin.
Haluan uskoa, luottaa ja tietää että kaikesta tästä tulee vielä hyvä.
Suomi on hyvä, Kalifornia on hyvä.
Meidän elämä on hyvä.
Ja ihan kohta, minun pieni lintuni lentää ja näkee taas seuraavankin polunmutkan, seuraavankin vuoren taakse.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *