Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Välähdyksiä mökkielämästä

07.07.2020

Pieni hirsimökki keskellä metsää.
Itse mökki ylärinteessä, mäntypuiden katveessa. Puiset portaat johtavat mustikanvarpujen seasta alas rantaan jossa nököttää pieni hirsinen saunarakennus. Ulkohuussi jää mökin vasemmalle puolelle, tarpeeksi lähelle että öisinkin on helppo käydä mutta tarpeeksi kauas että siellä saa olla rauhassa. Huussin ikkunasta näkyy järvelle.

Mökin yhdessä alkovissa on kerrossänky. Siellä nukkuvat lapset.
Toisessa alkovissa kaksi sänkyä työnnetty yhteen. Patjojen väliin jää hassu rako. Öisin täytyy kurotella raon ylitse voidakseen koskea toiseen.



Vahakangasliina pirttipöydän päällä, pöydän molemmin puolin penkit. Pieni sohva ainoa nykyajasta muistuttava elementti.
Jääkaappi hurisee äänekkäästi, sen ruskea-valkoinen väri kertoo sen olevan varmasti vähintään kahdeksankymmentäluvulta.

Mökin vieraskirja kertoo perheestä joka on käynyt mökillä ainakin vuodesta 1982 alkaen. Siitä lähtien kun minä synnyin.
Seinäkello tikittää ja maakuntaradio soi hiljaa nurkassa. Sama vanha pappa soittaa joka ilta kertoakseen kuulumisensa radion juontajalle.

Lämmitetään sauna joka ilta. Saunasta järveen ja takaisin. Iänikuinen riitti johon ei kyllästy.
Järvivesi tuntuu taivaalliselta alastoman kehon ympärillä. Jäljelle jää kaiken muun pois pyyhkivä raukeus.
Vesi pitää kantaa saunaan järvestä. Jo parin päivän jälkeen muuttuvat lasten vaaleat hiukset hitusen punertaviksi. Mutapohjainen järvivesi tartuttaa värinsä niihin.


Öisin on ihana nukkua sateen piiskatessa kattoa ja ikkunoita. Aurinko tervehtii taas aamulla verhojen takaa, kuin edellisen illan sadetta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Päivät tuntuvat ajattomilta.
Teen töitä saunatuvassa, aina välillä kurkistaa ikkunan takaa pieni pellavapää ja ovenraosta kuiskataan kysymys “kuinka kauan teet vielä töitä?”.
Kun vihdoin saan työt tehtyä lähdetään etsimään metsämansikoita. Myrskyn jälljiltä löytyy kaatuneita puita. Pienten ihmisalkujen kädet minun käsissäni. Lapsuusmuistot tapahtumassa siinä minun silmieni edessä.

Aurinko ei laske. Puoliso lähtee soutaen viemään katiskaa vielä myöhään. Seison laiturilla ja katselen miten silkkiuikku ui järven halki. Hymyilen kun muistan miten Kuopus nukahti Aku Ankka sylissä sänkyynsä.


Pienet hoikat kehot saavat hyttysen puremia, jalat naarmuja ja kädet mustemia. Se kaikki kuuluu kesään. Iltäpäivin lapset esittelevät mitä kaikkea ovat rakentaneet tien vieressä olevasta savimaasta Puolison kanssa päivän aikana. Ihailen asiaankuuluvasti pyramidirakennelmaa ja tulivuorta. Jokin kyhäelmä on kuulema suo. Nyökkäilen vaikken suota hahmotakaan.


Poimitaan mustikoita ja tehdään mustikkapiirakka jota syödään kermavaahdon kanssa, koska vanilijakastiketta ei ole.
Puoliso laskee katiskan järveen kun mato-onkeen tarttuu vain pieniä ahvenia joista ei ole iltapalaksi vaikka Kuopus niin toivookin. Päästetään kalat takaisin vapauteen, Esikoinen huokaisee ääneen helpotuksesta.

Viikonloppuna pakattiin eväät reppuun ja soudettiin 45minuuttia läheäiseen saareen retkelle.
Kiivettiin kallion päälle syömään eväitä ja kuuntelemaan, noh hiljaisuutta. Missään ei kuulunut liikennettä, ei yksinkertaisesti mitään. Linnutkin olivat hiljaa.
Lapset oppivat soutamaan, Esikoinen lähes paremmin kuin minä.


Puoliso katsoo Liverpoolin jalkapallo-ottelua. Lapset käpertyvät hänen syliinsä.
Ruokapöydälä olevasta makeiskulhosta on syöty kaikki mariannet, Fazerin parhaat makeissekoitukset ovat vielä jäljellä. Puoliso niitä kai lopulta syö pahimpaan makeannälkäänsä. Kertoo suometar karkin olevan pahaa. Kis kis nostattaa muistoja lapsuudesta, en silti maista, olen oppinut että aika kultaa lapsuuden makeismuistot.

Kuivauskaapissa asuvat astiat vievät minut suoraan takaisin Pohjois-Karjalaiseen Rantakylän kyläkouluun, jossa ei koulutoimintaa enää ole. Lautasten kuosi on sama. Valkinen pohja ja ruskea koristemaalaus. Mieleen tulvivat ne kaikki muistot Seija keittäjästä ja miltä maistui perunavelli ja hänen leipomat tuoreet vehnäsämpylät syksyisenä sadepäivänä.
Mökin aika tuntuu olevan pysähtynyt menneisyyteen ja vastoin kaikkea oletettua meidän on äärettömän helppoa luiskahtaa osaksi sitä.


En tiedä tapahtuuko tämän viikon aikana mitään järisyttävää, epäilen vahvasti että ei.
Silti kaikki tämä joka nyt on ympärillä on järisyttävää. Tämä on palanen sitä makaronilaatikko arkea jota me olemme kaivanneet viimeiset 15 vuotta.
Tätä outoa mökkirituaalia mitä suomalaiset harrastavat, vuodesta toiseen.
Perusasioiden äärellä olemista. Ei minkään suuren tekemistä ja siitä huolimatta päivät täyttyvät välttämättömästä.
Lasten lapsuus tapahtuu tässä meidän silmiemme edessä. Muistot ja elämässä ehkä aina mukana kulkevat tuoksut ja äänimaailmat syntyvät tästä kaikesta.



Juuri nyt Puoliso laulaa Hummani hei laulua lasten alkovissa, kello tikittää seinällä ja arinko paistaa viistosti sisään järvelle avautuvista ikkunoista.
Minä kirjoitan tämän lauseen loppuun ja lähden sitten kävelylenkille rahisevalle hiekkatielle.
Elämä on hyvä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kuvina kännykkäotoksia, paremmat tuotokset leväytän nähtäviksenne monen monituista viikkoa tästä eteenpäin.

Yksi vastaus artikkeliin “Välähdyksiä mökkielämästä”

  1. Tiina Castillo sanoo:

    Muistoja tulviva kirjoitus

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »