Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Unohdetaanko lapseen kohdistuva henkinen väkivalta liian usein?

08.05.2019

 

Tällä viikolla on kannustavan kasvatuksen kampanjaviikko.
Osallistun tällä tekstilläni omalta osaltani tähän tärkeänä kokemaani kampanjaan positiivisen ja kannustavan kasvatuksen tukemisesta. Ylisukupolvien menevät haitalliset kasvatusmenetelmät ovat asia joihin mielestäni tulisi pyrkiä puuttumaan paljon vahvemmin mitä tällä hetkellä tehdään. Vaikeaa se kuitenkin on. Se mitä kotien sisällä tapahtuu, vuotaa harvoin ulos ja silloinkin kun siitä näkyy merkkejä on siihen hankala puuttua. Mutta me itse voimme vaikuttaa siihen jatkammeko haitallista kierrettä vai päätämmekö katsoa peiliin ja nähdä toimintamme seuraukset ja muuttaa niitä.

Rupista Rakkautta blogin Tuija kirjoitti aiemmin tällä viikolla kuritusväkivallasta, ytimekkään ja rehellisen tekstin.
Itse olen avannut ajatuksiani kuritusväkivallasta täällä.

Kuritusväkivallan käytöstä on Suomessa herätty puhumaan viime vuosina yhä enemmän.
Se mistä minä haluaisin nyt puhua on henkinen väkivalta.

Kuritusväkivalta on Suomessa kiellettyä, mutta silti sitä käyttävät edelleen moni. Harva heistä jää siitä kiinni. Lapset vain kantavat kurituksen tuomaa taakkaa mukanaan ja pahimmassa tapauksessa siirtävät ne edelleen eteenpäin seuraaville sukupolville. Tulen itse onnekkaista olosuhteista. Vanhempani eivät ole käyttäneet minuun koskaan mitään väkivallan muotoa. Minua ei ole lyöty, ei tukistettu, minuun ei ole koskaan koskettu satuttaen. Tiedän isäni kasvatuksen olleen hyvin toisenlaista, silti hän kykeni murtamaan tuon perinteen ja kasvattamaan omat lapsensa rakkaudella, ei väkivallalla.
Vanhempani eivät ole koskaan myöskään käyttäneet minuun henkisen väkivallan muotoja.
Mutta olen nähnyt työssäni nuorten kanssa ne lukuisat vahingot mitä kotiolojen henkinen väkivalta saa aikaiseksi lapsissa ja nuorissa.


Henkisestä väkivallasta vaietaan edelleen hyvin paljon. Ehkä siksi, että sitä on vaikeampi tunnistaa. Ehkä siksi, että sen raja on häilyvä. Mutta ehkä vihdoinkin olisi aika avata sekin ovi ja alkaa puhumaan
vanhempien lapsiinsa kohdistamasta henkinsestä pahoinpitelystä. Enkä tällä tarkoita pelkästään niitä ääripäitä missä lasta haukutaan ja alistetaan kotioloissa.
Tarkoitan henkisellä väkivallalla myös sellaista hiljaista, lähes huomaamatonta lapsen mitätöintiä, lapsen arvon poisottamista ja hänen tunteidensa kieltämistä ja vähättelyä.
Koska henkinen väkivalta on hyvin laaja konsepti puhun tässä blogiteksissäni nyt kolmesta henkisen väkivallan muodosta, joita emme heti ehkä ymmärrä henkiseksi pahoinpitelyksi, mutta jotka kuitenkin jättävät syviä jälkiä lasten henkiseen kasvuun.

Lapsen nimittely:
En minä ole sanomassa, ettei vanhempi saisi olla perheessä auktoriteetti. Ettei hän saisi asettaa rajoja ja komentaa lasta. Tietenkin hän saa.
Mutta lasta tulisi nimenomaan kasvattaa, ei alistaa.
Lapselle tulisi opettaa miten toimia elämässä ja maailmassa, miten toisista välittää ja miten muita voisi auttaa.
Kuitenkin me kuin huomaamatta tunnumme välillä yrittävämme tunkea lasta tietynlaiseen muottiin. Se muotti tuntuu istuvan syvällä vanhempien päässä, kuin he olisivat päättäneet jo aikoja sitten millaisen lapsen tulee olla. Ja jotta lapsi saadaan sen malliseksi, tulee se väkisin sinne tunkea, joko sanoin tai fyysisin teoin.

Kuinka usein kuuleekaan vanhemman sanomassa lapselle “Et sinä voi ymmärtää, olet liian pieni/tyhmä/nuori siihen vielä.”
Tai nimittelemässä lasta tyhmäksi, idiootiksi tai vajaaälyiseksi.
Totuus on, että yllättävän usein.
Olen viime vuosina pysähtynyt yhä useammin kuuntelemaan miten vanhemmat puhuvat lapsilleen.

Eikä se ole aina kovin miellyttävää kuultavaa.
Tietenkin jokainen meistä välillä tiuskii, jopa raivoaa lapselleen. Ei kukaan ole yli-ihminen, meillä kaikilla on huonot hetkemme.
Me kaikki älisemme turhasta välillä.

Mutta kuinka moni meistä kääntyy suuttumuksen laantuessa takaisin kohti kaksi. tai kolmevuotiasta lastaan ja pyytää anteeksi huutoaan.
Kuinka moni sanoo “en olisi saanut sanoa sinua tyhmäksi, se oli todella huonoa käytöstä minulta, olen pahoillani?”
Valitettavasti yllättävän harva. Useinmiten tilanne ohitetaan eikä siitä enää puhuta uudelleen. Lapselle jää mielikuva että hän todellakin on tyhmä.
Eikä aikuinen koskaan korjaa lapsen näkemystä tilanteesta.

Yksi asia josta itse olen ylpeä meidän perheessämme on se ettei meillä nimitellä.
Uskallan jopa väittää että ei koskaan.
Me emme Puolison kanssa riidellessä koskaan käytä toisistamme rumia nimityksiä, emmekä me koskaan kohdista sellaisia myöskään lapsiin.
Minä kerron kyllä lapsille jos jokin asia oli mielestäni tyhmästi hoidettu, tai typerästi tehty.
Kerron myös jos lapsen käytös on todella huonoa tai epämiellyttävää. Mutta koskaan en lastani hauku.

Minulle, aikuiselle ihmiselle, haukutuksi tuleminen tuntuu pahalta. Joka ikinen kerta. Olen toki oppinut säätelemään tunteitani enkä näytä sitä miltä se minusta tuntuu. Mutta silti se sattuu joka ikinen kerta, kuin joku löisi palleaan.
Ajatuskin siitä, että sama tunne valtaisi lapseni saa kyyneleet nousemaan silmiini.
Tiedän, etten voi suojella lastani maailmalta. Tiedän maailmassa olevan paljon ihmisiä jotka tulevat puhumaan myös minun lapsilleni rumasti, haukkumaan heitä ja sanomaan heille satuttavia asioita.
Mutta minun tehtäväni vanhempana, kasvattajana, on varmistaa että lapsillani on tässä maailmassa vähintään yksi paikka jossa hän voi varmuudella tietää ettei koskaan joudu kokemaan haukkumista.
Ja se paikka on koti.

Lapsen tunteiden kieltäminen: 

“Älä nyt tuosta pillitä”, “Sinähän itket kuin akka”, “Ainako sinun on pakko itkeä ihan kaikesta”
Lausahduksia joita kuulen usein.
Lapsi itkee, hänellä on paha mieli.
Kyllä, tilanne voi olla täysin absurdi, täysin turha, mutta lapsi itkee silti. Lapsella on juuri sillä hetkellä, siinä sekunin sadasosassa paha olla.
Hänen tunteensa vähättely ei kuitenkaan auta. Ei, vaikka siihen kuuluisaan muottiin sisältyisikin ajatus siitä, että lapsi ei itke turhasta. Eikä muuten ainakaan poikalapsi.
Vauvat voivat itkeä, mutta ei enää lapset.

Ja ei, en minä ole sanomassa, että lapsen jokaiseen itkuun tulisi reagoida suurella draamalla ja heti pysäyttää koko maailma sen tähden, että kolmevuotiaalta tippui voileipä kädestä juustopuoli alaspäin lattialle. Uskokaa kun sanon, Kuopuksen 3vuotis uhma oli nimenomaan itkua ja huutoa, hetkestä toiseen.
Ja kyllä, moni hetki oli mielestäni täysin turha.
Mutta lasta harmitti. Hänelle se hetki oli aito.
Joten silloinkin kun minusta tuntui etten todellakaan jaksaisi huutoitkua keskellä katua kun muutenkin on kiire, muistutin itseäni että lapsen itku oli aitoa.
En minä antanut lapsen huutaa loputtomiin, sitäkin näkee. Se taas ei onnistu minun hermoillani.
Mutta sen sijaan, että vähättelisin lapsen harmia ja komentaisin hänet vaikenemaan, kerroin hänelle näkeväni hänen harminsa. Huomaavani hänen pahan mielensä.
Sanoitin hänelle sen mitä näin tapahtuvan silmieni edessä. “Näen Kuopus että sinua itkettää nyt kovasti, näen että sinulla on paha mieli. Haluatko kertoa minulle mistä se johtuu” Useinmiten tämä auttoi.
Ei aina. Välillä piti kertoa että tilanteessa ei nyt ollut sopivaan huutaa, vaikka harmittikin.
Mutta en vähätellyt lapsen tunnetta, en opettanut häntä sulkemaan negatiiviset ajatukset sisäänsä ja olemaan puhumatta niistä.
Uskon, että sillä on merkitystä kun lapsi kasvaa, että hän osaa tunnistaa tunteensa, osaa puhua niistä eikä häntä ole lapsena henkisen väkivallan avulla vaiennettu kun hän on yrittänyt niitä tuoda esiin.

Lapsen minuuden vähättely: 

Tämä on aihe joka tulee esiin kuin salakavalasti.
Tiedättekö kun lapsi esittelee jonkun vaikkapa hassun tanssin ja sitten aikuinen naurahtaa vähän vaivautuneesti ja pyörittelee silmiään.
Tai lapsi sitkeästi haluaisi käyttää tietynlaisia vaatteita, ja asiasta kiistellään vanhempien kanssa päivittäin?
Jos kyseessä ei ole asia joka on lapselle vaaraksi tai yleisesti täysin sopimatonta (esimerkiksi mennä bikineissä kouluun tai tehdä hurjia volttiharjoituksia puun oksalta asfaltille) kannattaisi vanhempien useammin pysähtyä kysymään itseltään seuraava kysymys: Miksi haluat kieltää lapselta asian joka on selkeästi hänelle tärkeä? Tai miksi vähättelet asiaa ja taitoa josta lapsesi selkeästi on ylpeä?

Haluatko sinä lapsesi kasvavan omaksi persoonakseen, jolla on oma tahto, hyvä itsevarmuus ja luotto omiin taitoihinsa?
Vai haluatko sinä lapsen, joka on epävarma ja tarvitsee sinua jokaisessa hetkessä, jokaisessa päätöksessä. Haluatko lapsen jonka oma mieli on alistettu eikä hän itse usko koskaan osaavansa tehdä oikeanlaisia päätöksiä. Kiellätkö lapselta asioita koska ne eivät sovi sinun mielikuvaasi siitä millaisen lapsen sinä haluat?

Aina ei ole helppoa huomata lapsen olevan hyvin erilainen kuin mitä sinä ehkä kuvittelit hänen olevan. On ajoittain ehkä ärsyttävääkin todeta lapsen poikkeavan täysin sinusta. Lapsesi saattaa reagoida, nähdä ja kokea asioita hyvin eri tavoin kuin sinä.
Mutta se ei siltikään oikeuta ketään vähättelemään sitä millainen hän on. Ei edes vanhempaa. Vaikka sinun lapsesi on sinusta tullut, vaikka hänellä on sinun geenisi, ei se oikeuta sinua pakottamaan lasta olemaan sinun kaltaisesi. Hän on ihminen. Omanlaisensa. Se, että sinä olet lapsen vanhempi ei anna sinulle oikeutta vähätellä hänen persoonaansa.
Lapsella on kaikki oikeus maailmassa olla juuri niin omanlaisensa kuin hän on. Ja vanhempana meidän tehtävämme on tukea häntä siinä.
Ei vähätellä ja antaa ymmärtää, että toisenlaisena hän olisi parempi.
Sillä jokainen lapsi on täydellinen sellaisena kuin hän on. Ja hän on silti sinun lapsesi. Mutta hän ei välttämättä ole sinun kopiosi.

Otin esiin nämä kolme kohtaa, koska näihin törmään valitettavan usein hyvin arkisissa tilanteissa.
Kaupoissa, kirjastoissa, koulun pihalla, päiväkodin tapahtumissa.
Eikä tämä ole amerikkalainen ilmiö, törmään näihin myös Suomessa.

Vanhempien tapa kohdella lapsiaan kuin heidän tunteillaan ei olisi yhtä suurta merkitystä on karu.
Tapa jolla he mitätöivät lapsen ajatukset ja minuuden. Samanaikaisesti turhan moni ajattelee, ettei hän ainakaan tee vanhemmuudessa mitään väärin, hänhän ei edes lyö lastaan.

Pelkän ruummillisen kurittamisen poisjättäminen ei vielä tee tästä maailmasta hyvää. Paremman kylläkin. Mutta ei edelleenkään sellaista mihin me kaikki oikeasti kykenisimme jos vain yrittäisimme.
Mutta siinä missä kaikki muutokset, vaatii henkisen väkivallan huomaaminen peiliin katsomista. Eikä se ole helppoa.
Ei ole helppoa myöntää itselleen tekevänsä mahdollisesti asioita, puhuvansa lapsilleen muodossa joka saattaa jättää heihin henkiset jäljet loppuelämäksi.

On helppoa sanoa, että käytös johtuu sukupolvien ylitse tulleesta tavasta kohdella lapsia. Se on varmasti totta, mutta muutos on tultava itsestä, se ei tule sieltä menneisyydestä. Jos sinun on helpompi päästä tilanteen herraksi, tehdä muutos omassa käytöksessäsi siten että syytät omia vanhempiasi tilanteesta, voit sen toki tehdä. Syyttäminen ei kuitenkaan muuta tilannetta. Sinun, minun, meidän kaikkien tulee olla se muutos.
Sillä jostain sen muutoksen on lähdettävä. Ja se voi lähteä jo meidän sukupolvestamme.
Meidän täytyy vain kaikkien haluta sitä.
Haluta lakata satuttamasta lapsiamme. Tiedostaa omat kipupistemme, omat virheemme ja työstää niitä kunnes ne on ohitettu.
Jotta tämä onnistuu, tulee meidän alkaa myös puhua avoimemmin tämän väkivallan eri muodoista.

Sinunkin lastesi tulevaisuuden tähden. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Unohdetaanko lapseen kohdistuva henkinen väkivalta liian usein?”

  1. Heini sanoo:

    Hyvä teksti tärkeästä aiheesta, Mutta:
    itselleni ainakin oli hyvin vaikea lukea ja hyväksyä tekstiä, kun moneen otteeseen korostetaan, että Meillä ei tätä (tai muutakaan) virhettä tehdä Koskaan.
    Kerran sanotaan, että jokainen tekee joskus virheitä. Eli jos kuvatut virheet eivät ole omia virheitäsi niin etkö vain vielä tiedä mitä ne omat haasteet ovat vai ovatko ne jotain mistä ei voi edes mainita. Tai ehkä aihetta on käsitelty kattavasti toisessa tekstissä ja maininta vain unohtui.
    Täydellinen erehtymätön vanhempi on hyvin pelottava ajatus.

    Kaikkiea hyvää meille kaikille parhaille mahdollisille vanhemmille pitkällä tiellämme vielä parempien aikuisten vanhemmiksi.

    1. Annuska sanoo:

      Hei,
      Kiitos kommentistasi ja nostat esiin tärkeän asian. Olet aivan oikeassa, koskaan ei saisi sanoa ei koskaan.
      Ja kyllä, meidänkin perheessä riittää haasteita, vaikka ne eivät ehkä juuri tähän asiaan liity.
      Olen usein tuonut esiin blogissani omia heikkouksiani vanhempana, Puolisoni heikkouksia ja meidän yritykisämme voittaa ja elää näiden heikkouksien kanssa.
      En kokenut tarpeelliseksi tuoda sitä esiin tässä tekstissä, mikä tietenkin voi näyttäytyä sinä että nostan itseni jalustalle, mikä ei ollut tarkoitukseni.
      Minä erehdyn ja usein.
      Olen kertonut avoimesti siitä miten minäkin olen huutanut ja olen kiukunnut turhasta (potkaissut pyykkikorin rikki ja lämäissyt käteni lastenhuoneen seinään kiukuspäissäni), tämän tekstin yhteyteen en nähnyt tarpeelliseksi sitä kertoa. Olen erittäin tietoinen siitä etten ole täydellinen ja että minun ja meidän pitää edelleen kasvaa ja kehittyä valtavasti vanhempina.

      Kaikkea hyvää myös sinulle.
      Annuska

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »