Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ulkomaalaisvihan kulttuuri

01.08.2020

Ilta-aurinko paistaa viistosti olohuoneen ikkunoista sisään. Poskilla viipyy vielä sen säteiden polttama lämpö päivän ajalta. Nousen rappuset yläkertaan, istahdan Kuopuksen sängyn laidalle ja nojaan selkäni seinään. Tapailen iltalaulun sanoja kun Kuopus vielä keskeyttää minut.
“Annu, selitätkö uudestaan mikä se on se kaasukammio jonne se mies sanoi että sinun pitäisi mennä?”

Niin, tällaisia keskusteluita minä käyn 5 ja 7 vuotiaiden lasteni kanssa.
Miksi?

Kävin tänään ensimmäistä kertaa sitten helmikuun Helsingin keskustassa. Meillä oli selkeät päämäärät, vain eri kohteiden järjestys oli keskusteltava. Tätä keskustelua me kävimme Kampin ostoskeskuksen sisäaukiolla. Puhuimme sveitsinsaksaa, kuten aina ollessamme keskenämme. Ulkona torilla oli jokin urheilutapahtuma, sen äänet kantautuivat vaimeina sisätiloihin.

Keskusteluamme jäi seuraamaan sivummalta keski-ikäinen, kantaväestöön kuuluva miesoletettu.
Näin hänet silmäkulmastani, mutta oletin hänen kuuntelevan vain outoa kieltä, tai ehkä jopa tunnistavan sen ja siksi jääneen kuuntelemaan harvemmin kuultua zurichin murretta, olihan näinkin joskus harvoin käynyt. Lopulta hän kävelee päättäväisen oloisesti luoksemme, katsoo minua hetken silmiin ja sanoo sitten selkeästi ja rauhallisesti ” Siitä ei ole pitkä aika kun teikäläisiä suljettiin kaasukammioon ja hävitettiin. Ja se oli hyvä asia, niin pitäisi tehdä edelleen eikä päästää teitä leviämään tänne Suomeen asti.” Ja jatkoi matkaansa. 

Jäin hämilläni ja sydän vähän liian lujaa takoen tuijottamaan henkilön perään lasten katsellessa sinisillä silmillään ensin minuun sitten poistuvan hahmon selkää.
“Mitä hän sanoi?” Esikoinen pyytää minua selventämään.
Mietin pitkään mitä kertoisin, ohittaisinko tilanteen vain sanomalla ettei se ollut mitään tärkeää. Voisinko vain olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, viitata kintaalla koko tapaukselle ja sanoa lapsille etten itsekään tiennyt mitä mies tarkoitti.
Mutta kun tiesinhän minä. Ja se mitä hän sanoi oli tärkeää. Kamalaa, mutta tärkeää yhtä kaikki.



Turhan usein saan edelleen kuulla, ettei Suomessa ole tämänkaltaista ulkomaalaisvihaa. Sanotaan että se on naapurimaiden ja Amerikan ongelma, ei Suomen.
Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa. Uskallan väittää, että liian moni taho, ihminen, perhe, joka puhuu julkisesti muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai englantia joutuu tämänkaltaisten ja julmempienkin huomautusten kohteeksi. Olisi helppoa sanoa, tämä olleen vain yksittäinen tapaus. Älä välitä, ei tule toistumaan. Mutta kun on jo toistunut, liian usein, liian monta kertaa jotta tuo selitys menisi läpi.
Nuoruudesta asti olen saanut kuulla, selvästi ja kirkkaasti miten tietyt ihmiset eivät meitä muualla syntyneitä tänne halua.

En osaa sanoa mistä tämä viha kumpuaa, tämä väkevä tunne, joka saa ihmiset sanomaan toiselle ihmiselle rumia asioita silloinkin kun läsnä on lapsia.
Minun on vaikea sanoa omalta kohdaltani kohtasinko tätä paljonkin ennen lapsia. Ennen lapsia en vuosiin asunut Suomessa, ja silloin kun täällä asuin tai olin, en useinkaan puhunut julkisesti muuta kuin suomea. Lapset ovat muuttaneet sen asetelman ja puhun heidän kanssaan vain kieltä, jota moni ei tunnista. Ehkä se pelottaa?
Tai ehkä ihmisiä vihastuttaa nähdä vaaleahiuksiset ja sinisilmäiset lapsemme selkeästi eri kieltä puhuvan ihmisen seurassa. Joskus vuosia sitten minulle sanottiin että kaiken muun vielä sietää mutta lapset kun jättäisitte rauhaan ja antaisitte kasvaa suomalaisen kulttuurin mukaan.
Tätä puolta tästä maasta ja sen kansalaisista minulla ei ole ollut ikävä.


Tässä maassa asuu paljon ihmisiä, joita pelottaa ympäröivän maailman muuttuminen. Tai näin minä tulkitsen heidän käytöksensä. Näin minä kerron myös lapsillemme kun he kysyvät miksi tuo ihminen sanoi sinulle niin.
Kerron hänen varmaan pelkäävän kun suomeen tulee ihmisiä jotka puhuvat kieltä joita hän ei ymmärrä. Että heitä pelottaa kun he eivät tunne sitä kulttuuria josta uudet ihmiset tulevat. Ja uusien asioiden pelkääminen voi joskus tulla esiin vihaisina sanoina.

Yritän itsekin uskoa tähän mitä lapsille kerron. Että kyse on vain pelosta. Tunteista, jotka ovat siis voitettavissa. Että kyse ei ole asiasta joka ei voisi muuttua. Yritän uskoa ja luottaa että nämä ihmiset ylittävät vielä pelkonsa ja oppivat näkemään ettei kukaan ole varastamassa heidän maataan tai kulttuuriaan.

 

Mietin usein, että minun kohtaamani viha on niin kovin pieni murto-osa siitä mitä he joiden ihonväri on muu kuin valkoinen joutuvat kohtaamaan. Mietin usein ettei minulla ehkä ole oikeutta tästä sanoa mitään, niin monella tämä on kuitenkin paljon arkipäiväisempää ja paljon systemaattisempaa ja rakenteisiin pureutuvaa vihaa.
Sitten taas tilanteissa kuten tänään, kun se viha kaatuu päälleni lastemme läsnäollessa, en minä vain voi olla vaiti.


Minun ainoa toivoni tämän kaiken keskellä ovat seuraavat sukupolvet. Haluan sinnikkäästi uskoa, että heidät kasvatetaan minun sukupolveni toimesta ihmisiksi, joille tasa-arvo on itsestäänselvyys. Haluan uskoa, että heistä kasvaa ihmisiä, jotka eivät arvota toisiaan ulkonäköön, sukupuoleen tai mihinkään muuhunkaan arvoon perustuen.
Ja tämän tähden haluan puhua tästäkin asiasta ääneen. Ääneen lapsille, ääneen teille siellä ruutujen takana. Kertoa, että tätä tapahtuu, ei vain kerran vaan usein.
Haluan kertoa lapsilleni mikä on kaasukammio ja mitä historiassa on tapahtunut.
Haluan kertoa lapsilleni, että erilaisuus pelottaa ja pelko voi aiheuttaa rumia sanoja ja jopa tekoja. Mutta sen tähden ei saa koskaan lakata olemasta sitä mitä oikeasti on. 


Ja nyt auringon painuessa hitaasti kohti kivenheiton päässä lepäävää merta kaikuvat mielessäni Kuopuksen sanat “Pitäisikö sitä miestä käydä halaamassa ja sanoa ettei sinua Annu tarvitse pelätä?” Maailmassa on aika paljon toivoa, vaikka välillä sitä onkin kovin vaikea uskoa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Yksi vastaus artikkeliin “Ulkomaalaisvihan kulttuuri”

  1. TuuliaK sanoo:

    Oon todella pahoillani että teidän, ja kenenkään pitää joutua muukalaisvihan kohteeksi. Ei, tuota puolta ei ole ikävä Suomesta, ja se muistuttaa myös siitä miksi olen sateenkaariperheineni valinnut asua Berliinissä enkä esim jossain sitä ympäröivistä pikkukylistä. Eikä Berliinikään mikään lintukoto ole muukalais- tai muun vihan suhteen, mutta hiukan monikulttuurisempi ja suvaitsevaisempi kuitenkin. Voimia!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »