Toukokuinen torstai

Aamu.
Valo siivilöityy verhon raosta huoneeseen.
Pyykit kuivuvat ikkunan edessä.
Avonaisesta ikkunasta kuuluu rekka-autojen äänet ja lokkien huuto.
Katson kelloa.
Kuusi.
Jään makaamaan vielä hetkeksi, nousen sitten hiljaa ja puen juoksuvaatteet päälle.

Aurinko.
Kaivopuiston rannassa vesi kimmeltää sinisenä. Joutsenet kokoontuvat uunisaaren edustalle. Jalat vievät eteenpäin, ajatukset rullaavat eteenpäin.
Rinnassa kivistävä koti-ikävä hellittää hieman. Tällaisia päiviä minä jaksan.

Minä väitin niin ikuisen kauan että säätila ei vaikuta minun olemukseeni.
Perun kaikki nämä väitteet.
Myönnän olevani auringonlapsi.
Valon ihminen.

Näen edessäni pariskunnan, molemmilla noutokahvit kädessä. Ohi juostessani kuulen heidän riitelevän. Ajatukseni palaavat sunnuntaihin, siihen lyhyeeseen hetkeen kun minun ja Puolison kommunikaatio petti.
Kun kaikki tämä kuluneiden viikkojen tuoma stressi purkautui yhtenä suurena huutona ja kiukkuna. Kun ilmoille huudettiin ne niin klassiset “Sinä et ymmärrä mitä minä käyn läpi” ja “no anteeksi että sulla on vaikeeta, luuletko että olet ainoa” lauseet.
Elämän kriisitilanteet, elämän suuret käännökset. Niisä me olemme hyviä.
Niinhän minä olen sanonut. Ja totta se on, edelleen.
Sillä ne me osaamme kokemuksella. Minä ja Puoliso.
Osaamme rämpiä läpi epävarmojen ja vaikeiden aikojen tukien toisiamme.

Nyt yhtälöä sotkevat kaksi pientä ihmistä jotka vasta opettelevat selviämään.
Kaksi pientä lasta joille tämä välitila on vaikea ymmärtää.
Esikoinen aloittaa jokaikisen aamun kysymällä, koska se lento Palo Altoon lähtee.
Kertoo kuinka on nähnyt unta kodista.
Kysyy miksi me ei mennä sinne jo.
Viime viikolla, siinä rännän, vesisateen ja harmaan kylmyyden keskellä, kuopus huusi 2 tuntia koska Suomalaiset palo-autot olivat oransseja, hän halusi PUNAISEN palo-auton. Ei oranssia.
Lapset eivät halua haalareita. Eivät hanskoja. Eivät oikeastaan mitään vaatettta.
Esikoinen ilmoittaa haluavansa shortisit ja sandaalit.
Puolisokin on väsynyt. Tekee töitä iltaisinkin.
Kömpii joskus puolen yön aikaan viereeni, unen läpi tunnen hänen kätensä painon kyljelläni.
Viime viikko oli jo viikko 11.
Tämän kaiken piti kestää vain 5 viikkoa.

Kaikki on niin monen asian summa. Syyllistäminen ei auta ketään. Kukapa nyt oikeasti haluaisikaan tätä meille. Ja niille muille jotka tässä samassa tilanteessa ovat.
Mutta meidänkin jaksaminen on rajallista.
Ja sunnuntaina se kaikki pursui yli.
Se kaikki jaksaminen loppui hetkeksi.
Se kaikki kärsivällisyys paloi hetkeksi puhki.
Huudon jälkeen jäi vain tyhjyys.
Ontto rinta ja itku silmien taakse.

Seuraavana päivänä oli taas hyvä. Niin aina. Tunteet tasaantuvat. Paha olo on valunut pois. Turhautuminen kaadettu lattialle. Seuraavana päivänä aurinko taas paistaa, mielet ovat tasoittuneet. Kykenemme taas antamaan toisillemme sen mitä toinen kaipaa. Tilaa, rakkautta ja lempeyttä kestää tämä välitila.
Kykenemme taas vastaamaan lasten loputtomiin kysymyksiin.
Osamme nostaa päämme ja katsoa kohti horisonttia, tähystää vastarantaa. Odottaa viestiä siitä että kohta se on näkyvissä.

Juoksen aurinkoa kohti. Itku ei tule, ei vaikka tavallaan ehkä se auttaisikin.
Mutta itku tulee vasta kun on mahdollisuus nähdä mihin kaikki päättyy.
Kun tietää ratkaisun. Kun päätepiste on näkyvissä.
Juoksen Katajanokalle.

Olo on kevyt, juoksu kulkee.
Mietin miksi tämä kaikki on ajoittain niin hankalaa. Silloin kun sataa ja on harmaata.
Miksi tämä tilanne tuntuu niin vaikealta.
Me olemme kuitenkin Suomessa.
Maassa johon palaamme lopulta.
Ehkä täällä oleminen nyt hieman pidempään on ihan hyväkin. Lasten side maahan vahvistuu. Me tiedämme nyt etukäteen mitkä ovat ne vaikeat kipupisteet joita muutto aikanaan takaisin tänne tuo tullessaan.
Mutta syy miksi tämä saa minut turhautumaan on oikeastaan se mikä edelsi tätä kaikkea.
Kun ensimmäiset kuusi kuukautta Kaliforniassa olivat niin kovin vaikeita, kun sopeutuminen vei aikansa.
Viime marraskuussa tein kuitenkin sen ratkaisevan päätöksen että haluan että ajastamme siellä tulee onnelista. Tein ratkaisuja jotka helpottivat meidän arkeamme. Näin vaivaa löytääkseeni uusia ihmisiä joiden kanssa jakaa päivät.

Rakensin itselleni ympäristön johon saatoin herätä hymyillen.
Rakensin itselleni arjen jossa elämä soljui eikä kompastellut eteenpäin.
Arjesta tuli elämää ei selviytymistä.
Vuoden alussa päätin vakaasti että tästä vuodesta tulee vuosi kun minä olen onnellinen. Kun minä nauran ja rakastan sydämeni puhki.
Vuosi kun ei ole murheita.
Vuosi kun me vihdoinkin voimme elää täysillä.
Ihmetellä kuuman auringon mannerta.
Ajaa vuorille ja katsella auringonlaskuja.
Olla terveitä ja olla säätämättä lainkaan yhtään mitään.
Elää.
Tuon päätöksen jälkeistä aikaa kesti sen kaksi kuukautta.
Sitten elämämme heitettiin sekaisin.
Ilman meidän lupaa.
Ilman meidän halua siihen.

Siksi.
Siksi tämä tuntuu niin vaikealta.
Mutta kyllähän tästä selvitään. Tästäkin .
Kahlataan tämä suo läpi ja hengitellään sitten syvään kun vastaranta näkyy.
Ratikka kolisee ohitse ja minä hidastan juoksun kävelyksi.
Katson kelloa ja totean juosseeni kymmenen kilometriä aikaan 42 minuuttia.

Suihkun jälkeen katselen itseäni peilistä.
Ikä näkyy kasvoista. Elämä näkyy silmistä.
Lasten saamisen jälkeen silmänaluset ovat olleet tummat jäädäkseen.
Elämä näkyy silmäkulmien naururypyissä.
Nuorta kehoani en saa enää koskaan takaisin.
Enkä nuorta mieltäni, mutta sitä nuorta mieltä, sitä minun ei ole edes ikävä.
Pidän enemmän tästä rauhallisemmasta minästä. Tästä ihmisestä joka tietää että kaiken vaikean jälkeen paistaa lopulta aurinko. Tästä ihmisestä joka on oppinut elämältä odottamisen taidon.

Katson itseäni silmiin, ja tiedän, että vielä tulee se aamu kun minä katson itseäni tästä peilistä ja eteisessä odottavat meidän laukkumme pakattuna valmiina kotimatkaa varten. Olohuoneessa Esikoinen huutaa nimeäni. Tule tekemään aamupalaa, äiti.
Aamupala, puistoreppujen pakkaaminen. Minun työreppuni. Lapset kieltäytyvät takeista. Ei ulkohousuja. Ei mitään.
Luovutan. Hyvä on. Tehkää kuten haluatte.

Sisäpihalla tajuan unohtaneeni sen työreppuni. Jätän lapset rattaiden kanssa odottamaan, vannotan Esikoista pysymään Kuopuksen vierellä ja juoksen takaisin sisälle.
Autossa Esikoinen sanoo että sydämeen sattuu ikävä Palo Altoon. Kuopus kuuntelee ja sanoo joo minullakin. Purskahtaa itkuun. Yritän lohduttaa. Sanoa että siellä se Palo Alto, kaverit, pyörä, purot ja metsät odottavat. Että seikkaillaan ensin nyt hetki täällä Suomessa.

Lapset uivat syvissä vesissä.
Me teippaamme heidän veneitään ja heitämme pelastusrenkaita niin paljon kuin kykenemme. Estämme hukkumasta. Luomme etappeja.

Valamme uskoa majakan löytymiseen.
Kohta. Ihan kohta.
Minä lupaan.
Puisto, tuttu puistotäti, kuiva maa ja aurinko.
Puiden silmut ovat pulleita, osa jo tekee pieniä hiirenkorvia. Linnut laulavat ja maatuneiden lehtien tuoksu täyttää ilman. Kevät.
Naurahdan ja mietin että johan me tämän kerran tänä vuonna elimme. Helmikuussa, juuri ennen lähtöämme, oli tämä sama tunne keväästä.

Täällä kylmän ja ikuisen auringon maassa kaikki on hitaamapaa, kevätkin.
Jätän lapset puistoon. Kuopus itkee perään.
Kiipeän vieressä asuvan ystävän puutalon rappusia yläkertaan. Katselen ikkunasta puistoon ja näen Kuopuksen rauhoittuneen.
Ystävä istuu keittiönpöydän ääressä, minä häntä vastapäätä.
Tämän täällä olon hyviä hetkiä, nämä jaetut nyanssit.
Aloitan työt ja puutalo hiljenee.
Käyn välillä katselemassa lasten leikkimistä ikkunasta.
Puutalon äänet tuntuvat tutuilta, samoilta kuin vanhempieni talon äänet.

Puutalo, sellaiseen me kerta toisensa jälkeen palaamme.
Ei mantereella ole niin väliä. Jostain me aina löydämme meidän puutalomme.
Rakennamme aina oman näköisen elämämme.
Kaikki se välitila joka tilkitsee ne hetket ennen ja jälkeen, ne sekoittuvat siihen suureen hyvän elämän massaan.

Haen lapset ja syömme lounaan puistossa. Muumilautaset ja lusikat.
Ruuan sekaan lentää vähän hiekkaa. Sekään ei haittaa.
Iltapäiväksi töihin puutarhaan.
Aurinko lämmittää poskia niin että laitan lapsille aurinkovoidetta.
Esikoinen kysyy onko minun tehtäväni suojella häntä kaikelta pahalta tässä maailmassa.
Nyökkään. On. Juuri se on minun tehtäväni.
Miksi sinä sitten en pysty suojelemaan minua siltä että minua sattuu kun ajattelen Palo Altoa?
Miksi sinä et voi sanoa niille ihmisille että he antavat meille NYT  sen paperinpalan että voitaisiin palata takaisin.
Kohta minä olen jo näin vanha, Esikoinen nostaa viisi sormea pystyyn, ja sitten meidän pitää tulla pois sieltä.
Emmekä me ole ollenkaan ehtineet tehdä kaikkia niitä asioita mitä halusimme.
Halaan lasta.
Sanon, lupaan, että ehdimme me. Meillä on vielä vuosi aikaa.
Selitän että Viisumiasiat eivät ole minun hoidettavissa.
Selitän että minä en voi viedä tunteita pois. Vaikka haluaisinkin. Haluaisin niin kovin kovasti.
Mutta minä voin auttaa siinä että hän selviää niistä.
Minä voin opettaa että ne menevät ohitse.
Lapsi jatkaa risoton syömistä ja nyökkää.
En ole varma ymmärtääkö hän.

Vietetään iltapäivä siirtolapuutarhoilla. Olen saanut sieltä toisen toimeksiannona, pistämme yhteistuumin pihaa kuntoon. Lapset lapioivat ja etsivät matoja.

Aurinko porottaa siniseltä taivaalta niin että saan riisua pitkähihaisenkin paidan. Mökki, aurinko, kevät, lasten äänet. Koen yht’ äkkiä olevani taas lapsuudessani. Isotätini kesämökillä. Se oli pieni punainen tupa. Vieressä ruskea huussirakennus. Kauempana ranta kallioineen. Vietin seillä yksin Isotädin kanssa neljävuotiaana jopa viikon.

Ja rakastin joka hetkeä. Söimme kuivattuja luumuja ja keräsimme mustikoita kalliolta. Kerran astuin punamuurahaisten pesään ja ne hyökkäsivät kumisaappaiteni sisään.
Muistan poltteen, kyyneleet poskillani ja Isotätini lohduttavan sylin.
Muistan iltamaidot ja sen hetken ennen unentuloa. Muistan miltä villainen viltti tuoksui.
Katselen omia lapsiani ja tiedostan ehkä juuri sillä hetkellä vahvemmin  kuin koskaan luovani juuri tälläkin hetkellä heidän lapsuuttaan.

Nämäkin päivät voivat olla niitä jotka piirtyvät heidän mieliinsä millintarkasti. Ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua Esikoinen seisoo jonkun talon pihalla kääntämässä multaa ja muistaa tämän kevätpäivän. Tämän ajan kun roikuimme välitilassa, yrittäen löytää jotain arkisia asioita joihin tarttua. Ehkä hän muistaa tuon mustarastaan joka katselee häntä polun päästä. Ehkä hän muistaa tämän mullan tuoksun ja skillojen sinisen värin. Ehkä hän muistaa madon kädellään ja leppäkertun hihansuussa.
Joka päivä, joka hetki me rakennamme meidän lastemme lapsuutta ja muistoja.

Päivä kääntyy iltaan. Kaksi väsynyttä lasta.
Kaksi väsynyttä aikuista.
En jaksaisi enää lähteä uudestaan pois kotoa.

Kuitenkin pesen kasvoiltani päivän pölyt, kuuntelen kuinka Puoliso laulaa lapsille unilaulua ja puen kengät jalkaani.
Lähden ystäväni seuraksi kuuntelemaan musiikkia.
Annan itselleni luvan hetkeksi irrottautua arjesta.
Annan musiikin vallata mielen, tyhjentää sen.
Ehkä kotimatkalla kuulen satakielen.
Ei se sama asia ole kuin kaskaat, mutta yhtä kaunis se on.
Yhtä puhdas.
Lupauksia täynnä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com