Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Toivo paremmasta maailmasta

04.06.2017

Kun herään sunnuntaiaamuun, aurinko tirkistelee verhojen raosta ja luo kirkkaat alkukesän säteensä Kuopuksen vaaleille hiuksille.

Minä katselen nukkuvia lapsiamme, katselen heitä ja rakastan niin pohjattoman paljon.

Rakastan vaikka yöllä taas piti valvoa kaksi tuntia jalkoja hieroen, kun kasvukivut repivät lasten pohkeita.

Rakastan vaikka nukkumisesta sen jälkeen ei oikein tullut enää mitään kun molemmat lapset halusivat jäädä viereeni nuhjaten ja kääntyilleen loppuyön tunnit niin että itse tuskin mahduin sänkyyn.

Kun siinä aamuvarhaisen hetkinä luen päivän uutiset Lontoosta, taas yhdestä terrori-iskusta, minä katselen lapsiamme uudelleen.

Mietin millä oikeudella minä heidät tähän olen synnyttänyt.
Puoliso ei meidän tavatessaan halunnut lapsia.
Ei halunnut tuoda tähän julmaan ja pahaan maailmaan yhtään ainoata lisäkärsijää.
Jossain vuosien varrella maailma kai muuttui vähemmän julmaksi.
Tai usko omaan itseen suuremmaksi.
Minä en vain nuorena nähnyt itseäni äitinä.
Ja sitten kun aloin nähdä, minulle sanottiin, etten voi kuitenkaan lapsia saada.

Meidän lapsiamme ei tehty järkisyistä.
Ne tehtiin puhtaasta itsekkäästä halusta.
Halusta saada lapsi.
Halusta saada toinenkin lapsi.
Kun nyt katson heitä, nukkuvia pellavapäitä. Meidän elämämme upeinta luomusta.
Puolison ja minun huikeinta saavutusta.
Minä en ole kykene järjellä edelleenkään oikeuttamaan haluani.

Tähän maailmaan, jossa ihminen vihaa toista ihmistä.
Tähän maailmaan jossa vihalla ja pelolla yritetään vallata maailmaa.
Maailmaan jossa ihmisarvoja poljetaan.
Tähän maailmaan ei pitäisi synnyttää lapsia.

“Fiksujen täytyy lisääntyä koska yksinkertaiset sikiävät joka tapauksessa.” Sanoi eräs läheinen ihminen minulle.
Tänä aamuna ensimmäistä kertaa ymmärrän lauseen merkityksen sen koko voimakkuudessaan.
Samalla kun mietin millä oikeudella minä olen tehnyt tähän maailmaan lapsia, minä mietin että ehkä se on ainoa tapa jolla tämän maailman vielä voidaan pelastaa.

Tekemällä lapsia ja kasvattamalla heidät rakastamaan.
Kasvattamalla heidät hyväksymään.
Kasvattamalla heidät kommunikoimaan kriiseissä sanoin, ei teoin.
Kasvattamalla heidät suvaitsemaan ja näkemään toiset samanarvoisina.
Koska mitään muuta asetta minä en tähän tämän maailman julmuuteen osaa tarjota, en muuta kuin rakkauden.

Ja toivon.

Toivon siitä, että edes meidän lastemme sukupolvi osaisi tämän kaiken paremmin kuin me.
Rakkauden sitä varten, että meidän lastemme sukupolvesta kasvaisi ihmisiä jotka osaavat julkisestikin rakastaa.

Sillä siitä tästä kaikesta on loppujen lopuksi kyse.
Rakkauden puutteesta.
Kommunikaation puutteesta.
Tasa-arvon puutteesta.
Ihmisoikeuksien puutteesta.

Minä olen synnyttänyt tähän maailmaan kaksi lasta, tuonut heidät tähän tämän kaiken keskelle.
On minun velvollisuuteni yrittää antaa heille aseet joilla taistella tästä vielä hyvä paikka kaikille elää.
Minun tehtäväni on rakastaa heitä niin että heillä on siitä jaettavaa eteenpäin.

Koska toivoa ja rakkautta me emme saa kadottaa.
Ne ovat meidän vahvin aseemme.
Pelkoa minä en itsestäni saa pois pesemälläkään.
Mutta minä yritän rakastaa senkin piiloon.
Toivoa senkin väistymään.

Lapset avaavat silmänsä.
Katselevat minua isänsä taivaansinisillä silmillä.
Ja minä rakastan.
Ja minä toivon.
Kunnes henki ei enää minussa pihise.
Olkoon se minun panokseni tämän maailman pahuutta vastaan.
Minun täyslaidallinen.
Hukkukaa minun rakkauteeni.
Tukehtukaa toivooni.
Sillä ne eivät ihan heti lopu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »