Telttailukärpäsen puraisema perhe

Hiki valuu pitkin lapsen otsaa hänen tullessa parkourtreeneissä juomaan salin laidalle.
Täällä on nyt keskikesä. Se tarkoittaa kuumuutta heti aamusta.Ei pelkästään lämpöä vaan aitoa kuumaa polttavaa aurinkoa.  Se saa minut siinä parkoursalin puisella penkillä muistelemaan viikon takaista telttailuretkeä kaiholla. Sitä viileää aamua johon saimme herätä.
Uskotteko jos sanon, että siihenkin tavallaan tottuu. Kuumuuteen. Siihen ikuiseen hieman hikiseen olemukseen. Siihen hien hienoiseen tuoksuun kaikissa ihmisissä.
Auringon pistelevään poltteeseen ja aurinkorasvan ikuiseen käyttöön.
Mutta vaikka siihen tottuu, olemme myös oppineet ne keinot miten hetkellisesti tuota kaiken tomuksi polttavaa kuumaa tähteä pääsee ajoittain pääsee pakoon.

Olemme löytäneet punapuumetsät ja vuorten kupeet.
Punapuut keräävät vettä kuorensa alle, sen avulla ne pysyvät viileinä. Muistelen lukeneeni että oikeastaan tuo vesikerros siellä puun ja kuoren välissä on oikeastaan siksi että se suojaa puuta tulelta. Kaliforniassahan on tavallista että täällä palaa metsiä. Vain mittakaavat ja leviämiset ovat nykyään ilmastonmuutoksen myötä riistäytyneet käsistä.
On puulajeja joiden kävyt eivät aukea ennen kuin käpy on tulessa korventuntut. Mutta luonto on kehittänyt itselleen tavan miten se voi selvitä hengissä paloista. Vesikuori ei myöskään estä puuta kytemästä hiljaa kuoliaaksi sisältä, jos tuli leviää maanpinnan alla.
Nyt en kuitenkaan halunnut kertoa teille metsäpaloista vaan punapuumetsistä.
Ja niiden suomasta viileästä suojasta.

Ja telttailusta.

Me olemme löytäneet telttailun ja haikkaamisen yhdistelmän ratkaisuna sille että jaksamme tämän maan pitkiä kuumia kuukausia.
Ainahan meidän perheemme on viihtynyt luonnossa.
Olemme retkeilleet ja vaeltaneet ympäriinsä siitä lähtien kun lapset olivat aivan pieniä.

Minä puhuin telttailusta jo kauan sitten Puolisolle. Ehdottelin sitä Kuopuksen ollessa yksivuotias. Silloin Puoliso tyrmäsi ajatuksen suorilta käsin.
Ehkä ihan hyvä niin. Silloin ensimmäisenä kesänä, Kuopuksen ollessa puolitoistavuotias, hän edelleen heräili monta kertaa yössä ja muutenkin elämä oli paljon intensiivisempää ja lasten kanssa oleminen nuotiopaikan lähellä olisi ollut kaikkea muuta kuin erityisen rentoa.
Joten hylkäsimme silloin kaikki unelmat telttailusta toistaiseksi.

Viime vuonna minä lopulta innostuin asiasta uudelleen ja lainasin ystävän telttaa ja menin toisen ystävän kanssa neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä olevalle kukkulalle joka tarjosi punapuumetsän lisäksi telttapaikkoja. Ja siellä minä sain huomata miten toimiva tämä retkeilyn muoto onkaan meidän lapsillemme.
Vielä viime kesänä minä en saanut Puolisoa ylipuhuttua tähän kaikkeen mukaan. Hän taisi nähdä sielunsa silmin meidät raahaamassa rinkkatolkulla tavaraa pitkin jyrkkiä kukkulanrinteitä ja lapset kitisemässä tunti teltanpystytyksestä siitä miten tylsää heillä oli.
Vasta kun teimme loppukesästä roadtripin jonka yhteydessä me myös telttailimme, Puoliso näki miten helpoksi tämän maan kamaralla telttailu olikaan tehty.
Ja siitä se sitten lähti.

Tässä ei tosiaan ole kyse mistään erävaelluksesta isot kantamukset selässä. Sekin sopisi minulle, mutta sen aika on ehkä sitten hieman myöhemmin.
Täällä telttapaikan viereen pääsee useinmiten ajamaan autolla. Paikat varataa suurimassa osassa alueita etukäteen, ja usein suosituimmat ovat viikkoja ja kuukausia etukäteen jo aivan täyteen varattuna.
Leiristä löytyy puinen pöytä ja penkit, tulentekoa varten tarkoitettu betoniympyrä ja suhteellisen tasainen alue jolle voi teltan pystyttää.
Täysin alueesta riippuen muita telttoja on joko aika lähellä tai sitten telttapaikat ovat kauemmas hajautettuna toisistaan.
Myös alueesta riippuen löytyvät vesivessat ja joskus isommilta leirintäalueilta voi löytää myös kaupan ja suihkut.

Kävimme viime syksynä Yosemitessä ja sen jälkeen keväällä uudestaan. Siellä viimeistään huomasimme kaikki miten helppoa tämä meille kaikille oli.
Miten ulkona luonnossa  aika kului huomaamattaan, lapset eivät kaivanneet mitään viihdykettä, luonto itsessään viihdytti heitä.
Ja kun Puoliso sitten Suomesta palattuamme sattui löytämään naapuriryhmästä teltan 20 dollarilla, oli meidän tämän kesän aktiviteetti sillä sovittu.

Miten me sitten telttailemme?
Mitä teemme? Miten nukumme?
Mitä syömme?

Kuten sanoin, täällä telttailu itsessään on tehty helpoksi. Autolla pääsee ajamaan telttapaikan viereen ja purkamaan kaikki tavarat.
Me teemme toistaiseksi lähinnä yhden yön retkiä.
Yksi yö tuntuu toistaiseksi olevan meille se sopivin. Siinä ajassa ehtii käydä kahtena päivänä haikkaamassa, voi valita haikkauskohteita jotka ovat kauempana kotoa, koska jäämme yöksi niin ei tunnu turhalta ajaa kahta tai kolmea tuntia vain yhden kävelyn tähden.

Valitsemme siis leirintäalueita jotka ovat kansallispuistojen yhteydessä jolloin läheltä löytyvät myös sopivat kävelymaastot.
Olemme myös tähän asti valinneet kohteita nimenomaan punapuumetsistä. Se johtuu pitkälti kuumuudesta.
Kuten sanoin, metsäisillä kukkuloilla lämpöasteet voivat päivisin helposti jäädä alle 30 asteen. Se houkuttaa.

Meillä ei ole oikeastaan mitään hinkua päästä telttailemaan avoimille puuttomille kukkuloille jonne aurinko paahtaa päivisin niin kuumasti ettei siellä elä enää mikään kasvi tähän aikaan vuodesta.
Emme vielä ole valmiita pitkille vaelluksille lasten kanssa, joten meille sopii, että voimme jättää teltat ja makuupussit  autoon ja kävellä 4-8km lenkin kevyemmällä varustuksella, kantaen mukanamme vain sen päivän ruuat ja vedet sekä vaihtovaatteet.

Olemme myös oppineet, että koko perheen yhden yön retkivaatevarustus mahtuu yhteen suhteellisen pieneen putkikassiin.
Mukaan ei lopulta tarvitse kuin lämpimän yöpaidan ja pitkähihaista. Niitä tarpeeksi.
Sillä vaikka päivät ovat täällä kuumia, ovat yöt viileitä. Kun aurinko laskee, laskevat myös lämpötilat. Sekin on yksi telttailun ihanuuksia. Viileät yöt. Se tunne, että makuupussissa saa pukea pitkähihaiset ja jopa villasukat jalkaan. Se viileä ilma joka valuu pimeästä metsästä kohti nuotiota samalla kun hämärä hiipii oksien välistä hiljaa lempeitä sanoja kuiskutellen. Iltanuotiolla saa pukea villapaitaa ja vetää vilttiä jalkojen peitoksi. Nuotion funktio ei ole vain luoda valoa vaan myös lämmittää yön saapuessa leiriin.

Me siis telttailemme hyvin yksinkertaisesti.
Valitsemme kohteen, varaamme paikan. Valitsemme sekä tulo että menopäivälle sopivan kävelyreitin.
Kun saavumme telttapaikalle pystytämme teltan ja sytytämme tulet.
Lapset saavat levittää makuupussit ja mahdolliset omien reppujensa sisällöt telttaan.

Teemme ruokaa, jotain jota on helppoa paistaa nuotiolla, katselemme tulta ja tutkimme kasvi sekä ötökkäkirjoista aikaisemmin päivällä näkemiämme luonnonihmeitä.
Syötyään lapset saavat paahtaa vaahtokarkkeja. Se on heidän oma pyyntönsä, jostain ryhmä Hausta kai opittua.
Esikoinen jaksoi viimeksi syödä neljä, Kuopus ei yhtään.
Istumme nuotion ääressä ja katselemme miten liekit nuolevat puuta.
Kun valo karkaa kohti taivasta ja hämärä laskeutuu leiriin pesemme hampaat, puemme lapsille fleeceyöpaidat ja he kömpivät makuupusseihinsa nukkumaan.

Lasten nukahdettua me istumme Puolison kanssa vielä tulen äärellä ja tuijotamme liekkeihin.
Tilanne olisi mahdollisesti otollinen syvällisille keskusteluille, mutta jotenkin se usein tuntuu liian pyhältä sellaisellekaan.
On vain ihanaa olla, kuunnella kaskaiden laulua ja antaa pimeyden tihentyä mustaksi rintamaksi tulen kajon ulkopuolelle.
Muiden telttailioiden vaimeat äänet ja iltanuotioiden välähdykset pimeässä antavat turvallisen olon, olon siitä että emme ole yksin tässäkään pimeydessä.
Puhelimista voi korkeintaan lukea kirjaa, näillä kukkuloilla ja metsillä kuuluvuutta ei ole. Joillekin se aiheuttaa ahdistusta, minua se lähinnä rauhoittaa.
Tuntuu, että saan ja kykenen olemaan täydellisesti läsnä, kun kukaan muu ei voi minua tavoittaa.
On vain minä, perhe, metsä ja kukkulat.

Aamuisin lapset heräävät korppien raakuntaan auringon noustessa.
Nukumme aina niin että lapset nukkuvat teltan keskellä ja me aikuiset molemmilla reunoilla. Tämän neuvon minä kuulin kokeneilta lapsiperhetelttailijoilta. Syitä tähän tapaan nukkua on kaksi.
Yksi on se että näin lapsilla on varmasti lämmin. Heillä on molemmilla puolilla keho lämmittämässä heitä eikä kylmä ilma näin saavuta heitä yhtä helposti. Toinen syy on se, että jos jokin eläin (karhu tai puuma) tulisi teltan seinästä läpi, näin me todennäköisesti pystymme suojelmaan lapsiamme paremmin.

Joskus he uinahtavat takaisin lämpimien makuupussien tarjoamaan raukeaan uneen, joskus joudun antamaan periksi ja nousemaan aamun viileydessä hytisten keittämään kaurapuuroa kaasukeittimellä.
Mutta niissäkin aamuissa on jotain niin kaunista. Siinä viileydessä, siinä kuulaudessa ja teeveden nostamassa höyryssä aamuauringon ensimmäisten säteiden siivilöityessä punapuiden neulasten läpi leiriimme.
Tuntuu kuin näinä viikonloppuina kaikki olemisen terävät särmät pehmenisivät. Lasten vilkkaus ja puheensorina sekoittuu lintujen lauluun ja maaoravien villiin hyppelyyn.
On helppoa olla hymyilevä ja läsnä. On helppoa olla olemassa kun mistään muusta kuin perustarpeista ei tarvitse kantaa murhetta siinä hetkessä.

Me syömme telttaretkillämme yksinkertaisi eväitä. Grillattavia juustoja, kasviksia, leipää, puuroa, marjoja, hedelmiä, valmiskeittoja.
Päivävaelluksille pakkaan meille tuoreiden hedelmien ja kasvisten lisäksi välipalapatukoita, rusinoita, pähkinöitä ja välillä myös lapsille makeita limonadeja jotta heidän verensokerinsa ja nestetasapainonsa saadaan pysymään korkealla. Emme me halua retkeillä veren maku suussa, ei yksi limonadi päivässä ketään tapa. Päinvastoin. Ehkä siitä piirtyy lapsille joku muisto, ehkä pellegrinon maku yhdistyy heillä kahdenkymmen vuoden perästä kuumiin kesäpäiviin kalifornian punapuumetsissä. Ehkä he maistavat tomun ja auringon samalla kun he haistavat sitruunajuoman hajun juomatölkistään.
Ja jos he eivät muista, minä tiedän että minulle nämä hetket  piirtyvät sinne elämäni kauniimpien muistojen kirjojen sivuille vahvoina ja vivahteikkaina, limonaadeineen päivineen.

Olimme telttailemassa kolme viikkoa sitten ja taas uudelleen viikko sitten.
Nyt pidämme taas välliviikonloppua täällä kuumassa laaksossa.
Jostain syystä tämä kuumuus ei tunnu lainkaan pahalta kun tiedän että viikon päästä saamme taas olla viileydessä.
Saamme taas viettää kaksi vuorokautta ulkona ja nukkua punapuiden hellässä syleilyssä kaskaiden laulaessa meidät uneen.

Tämä on ehkä meidän viimeinen kesämme näiden puiden alla, viimeinen kesämme Kaliforniassa.
Mutta vahvasti minulla on se tunne, ettei tämä ole viiminen kesä makuupuseissa ja leirinuotioilla.
Minä luulen meidän perheemme löytäneen sen oman pienen harrastuksensa joka vie meidät vielä monelle seikkailulle.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com