Täydellinen hetki -ajatuksia joulumaasta

Julkaistu 23.12.2020

Ulkona on pimeää. Herään samaan aikaan kuin joka ikinen arkiaamu. Silti jokin on eritavalla.
Puolison käsi lepää vyötärölläni, siinä missä lonkka tekee luonnollisen kolon, kuin tehtynä hänen kädelleen. Työaamu ajattelen unen ja valveen rajamailta. Sitten muistan, että jolulu on aivan heti täällä. Enää tämä yksi työpäivä ja sitten voimme laskeutua hetkeksi jouluun ja perheen kanssa vietettyyn aikaan, jossa työasiat eivät pyöri mielessä lainkaan.

Olimme viimeiset pari viikkoa niin varovaisia koronan suhteen kuin vain voi olla meidän työt ja lasten koulut huomioon ottaen. Ja vihdoin eilen pakkasimme tavaramme ja ajoimme lyhyttä 5min tienvarsipissaa lukuunottamatta koko matkan Pohjois-Karjalaan yhteen menoon.

Täällä maailman murheet pienenevät rusinan kokoiseksi. Ja juuri sitä minä kaipasin tähän hetkeen. Tämä vuosi on ollut hurja vuosi, paluumuuttoineen, uusine töineen ja taustalla olleine terveyshuolineen. Korona ei suorastaan parantanut tilannetta.

Mutta nyt olemme täällä, tämä yksi paikka lastenkin elämässä, joka ei koskaan ole muuttunut.
Vanhempieni talo on se yksi ja pysyvä ja aina heille olemassaollut kohde keskellä maailmaa, jossa kaikki muu on heidän elämässään muuttunut.

Vuosi sitten saavuimme tänne Kalifornian elämästä. Täällä me hengähdimme, ennen kuin aloitimme taas kerran kaiken alusta Helsingissä.

Juon teetä ja kello tikittää seinällä. Koko iso talo nukkuu vielä. Isäni koira käy tervehtimässä minua ja sen kynnet rapisevat keittiön valko-siniruudullista lattiaa vasten. Hiljaisuutta halkoo lämpöpattereiden hurina ja tietokoneeni näppäinten naputus. Ulkona leijailee lunta.

Esikoinen tulee keittiöön hiukset pörrössä, uni vielä olkapäillä istuen. “Huomenta” , mutisee lapsi ja jää tuijottamaan ulos kauan aikaa sitten koulutalona toimineen keittiön ikkunasta. Lumi saa hänenkin katseensa kirkastumaan, samoin ajatus huomenna koittavasta joulusta.

“On ollut pitkä vuosi”, Esikoinen toteaa kun kysyin miltä tuntuu olla lomalla. Niin on, myötäilen lapsen sanoitusta. Aika paljon on tapahtunut, koronasta huolimatta. Pohdimme yhdessä muuttoamme takaisin tähän maahan, miltä se on tuntunut ja mitä se on pitänyt sisällään.
Lapsi sanoo edelleen kaipaavansa ajoittain kavereitaan. “Ne oli erilaisia kun kaverit täällä. On vaikeaa kun nämä kaverit ei ymmärrä niitä Kalifornian muistoja, mutta sitten ne kaverit siellä ei taas ymmärtänyt niitä Suomen juttuja.” Nyökkään. Tiedän mitä hän tarkoittaa. Kaikkea ei vain voi saada. Se on kulkurielämän hinta.

Nostan katseeni tietokoneesta ikkunaan kun kuulen ääniä ulkoa. Lapset lähtivät pihalle, heti kun valoa oli tarpeeksi, että näkee eteensä. Maalla ei ole katuvaloja antamassa valoa pimeisiin hetkiin. Täällä pimeys on pimeyttä, vaikka lumi sitä pehmentääkin. Valoisat hetket ovat lyhyitä ja ne pitää käyttää hyväksi jos haluaa tehdä ulkona jotain.

Näen isäni kävelemässä lasten kanssa kuusi kädessä. Pienen hetken ehdin harmitella kameran olevan liian kaukana kameralaukussa, kännykkä kuva saa kelvata muistojen galleriaan. Hymyilen kolmikolle. Tuo perinne on lapsille tärkeä, haetaan kuusi ukin kanssa. Kaunis ja tärkeä perinne. Sellainen muisto, jonka he tietämättään varmaan kantavat mukanaan omaan aikuisuuteensa ja elämäänsä.

Vihdoinkin saan sulkea koneen, todeta töiden olevan tehty. Kiskon ulkoiluvaatteet päälleni ja hoputan lapsia kanssani ulos. Viimeiset valon hetket me sukellamme metsään. Katselemme miten musta vesi vie taivaalta leijailevat lumihiutaleet vielä mukanaan. Ymäröihivin puihin lumi jää jo lepäämään. Maisema muuttuu pehmeäksi ja äänet uppoavat sen uumeniin. Huomaan miten mieleni päästää irti ja käteni ei hapuile puhelimee. Kamera räpsyy ja jaksan vastailla Kuopuksen kysymyksiin. Siinä hetkessä tuntuu olevan niin paljon hyvää.

Tämä ei ole mikään suuri sukujoulu. Meitä on täällä vain minun pieni perheeni ja sisareni pieni perhe sekä vanhempamme. Ei mitään verrattuna viime jouluun, jolloin paikalla oli 14 aikuista ja 10 lasta. Nyt on hiljaista, rauhallista.

Pidän joulun tuomasta vapaudesta olla tekemättä mitään tuotteliasta. Se on yksi harvoista hetkistä kun minunkin suorittamisen halu lakkaa ja haluan vain olla. Tehdä pitkiä kävelyitä lumimaisemissa, lukea ja nukkua. Kuunnella perhettä ympärillä ja ymmärtää heidän läsnäolonsa arvokkuus. Vuodet maailmalla ovat opettaneet arvostamaan näitä entisestään.

Haluankin toivottaa kaikille pysähtymistä tänä jouluna. Tämä joulu ei varmasti ole kenellekkään juuri sitä mitä olisi toivonut. Valitettavan moni joutuu viettämään joulunsa täysin yksin, kaikille joulu ei ole rauhan ja rakkauden juhla, päinvastoin. Tämä voi olla jonkun elämän kamalin joulu. Meidän tulee muistaa tämä kaikki kun puhumme joulusta, hyvä joulu ei ole itsestäänselvyys, se on etuoikeus.

Lähetän kaikille teille halauksen ja lämpöä, joille tämä joulu on jotain muuta kuin odotitte ja toivoitte. Ajattelen teitä, ja teidän tähden toivon tämänkin ajan menevän ohitse teille mahdollisimman nopeasti ja kivuottomasti.

Itselleni minä suon tämän hengähdystauon. Tämän valkoisen kuplan lumen ja läheisten keskellä.

Hymyillen kävelen kohti pimeydessä lämpimänä loistavaa taloa. Riisun lumesta kastuneet vaatteet eteisessä, jossa ei haise kura vaan talvi ja keittiöstä kantautuva kahvin ja teen sekoitus. Posket punaisena kävelen keittiöön jonka ikivanhan pöydän ympärille ovat kerääntyneet Puoliso, vanhempani, Kuopus ja Esikoinen juomaan teetä ja syömään mandariineja. Tämä hetki on täydellinen.