Täydellinen epäkesä

Takaisin kotona.
Pihanpiirin pihlajapuun marjat punertavat, osa kesäkukista ei kestänyt yli kahden viikon poissaoloamme, vaikka suurin osa selvisikin koitoksesta mainiosti.
Koti tuoksuu kodille. Silloinkin kun ovet ovat olleet kiinni kaksi viikkoa.
Ajoimme läpi öisen Suomen maanantai-iltana. En voi väittää matkan olleen pimeä, sillä vaikka saavuimme vasta keskiyön aikaan tänne itäisen Helsingin kotikoloomme, ei valo ollut silloinkaan kaikkonnut vielä täysin taivaan rannan taakse.


Moni on puhunut tästä kesästä epäkesänä. Kesä jolloin kesä ei tunnu kesältä. Koronan takia moni asia on rajoitettua, eikä ulkomaille ole päässyt kuten ennen. Ei festivaaleja, ei suuria tapahtumia. Kaikki ystävätkään eivät ole vielä mukavuusalueellan siinä, että voisi edes istahtaa yhdessä piknikille. Huvipuistoissa tuoksuu käsidesi ja turvaväleistä tiedotetaan kaupoissa ja metron asemahalleissa.
Itse olen seurannut keskustelua epäkesästä vaiti sivusta tohtimatta sanoa mitään. Tottahan toki jokaisella on oikeus tunteenseen. Joka ikisellä jolle tämä kesä ei tunnu oikealta kesältä, on subjektiivine oikeus tuntea niin. Kaikilla on oikeus olla pettynyt, surullinen ja ärtynyt.

Mutta samaa mieltä minä en heidän kanssaan voi olla.
Minulle tämä kesä on ollut erilainen kesä kuin yksikään kesä moneen vuoteen.
Tämä on ollut omanlainen kesänsä. Ei kovin palauttava ja rento, mutta ei missään nimessä epäkesä. Totta puhuakseni, koen tämän olleen monella tapaa enemmän kesä kuin moni muu kesä pitkään aikaan.

Tämä on ensimmäinen kesä vuosiin, kun en vietä sitä suurimmaksi osaksi yksin lasten kanssa. Amerikan elämän kesät olivat onnellisia, mutta ne olivat ajoittain myös kovin yksinäisiä. Piilaakso tyhjeni juhannuksena, tai viimeistään heinäkuun alussa.
Puolisolla oli kyllä lomaa, mutta noina vuosina me suosimme lomien jakamista pitkin vuotta, jotta voisimme matkustaa mahdollisimman laajalle, kun kerran tuolla kaukaisella mantereella olimme. Vietin siis suurimman osan kesästä itsekseni lasten kanssa.
Elimme käytännössä meren rannoilla. Vietimme päiviä toisensa jälkeen koluten Half Moon Bayn eri rantoja, antaen hiekan kulkeutua kotimme jokaiseen nurkkaan. Annoimme auringon ja tuulen haalistaa hiuksemme vaaleaksi hampuksi ja ihon muuttua pehmeäksi ja kullan väriseksi. Katselimme päivästä toiseen pelikaanien lentoa ja söimme lounaita termoksista.
Rakastin tuota aikaa. Mutta rakastin sitä todennäköisesti siksi, että tiesin sen olevan rajallista, ei ikuista.

Nyt se aika on ohitse. Nyt edessä on erilainen elämä.
Tämä kesä on poikkeus, tänä kesänä ei ole lainkaan lomaa. Ei ole mahdollisuutta antaa ajan valua käsistä ja kadottaa sen tajua mökkimaisemassa. Mutta juuri tänä kesänä se ei siltikään tee tästä epäkesää.

Tämä valon määrä, tämä jota on jatkunut jo maaliskuusta asti, saa minut hengittämään kevyemmin, kokemaan kesän olleen jo ikuinen. Suomalainen järvimaisema, kuikan huuto järvellä ja sumu nuosemassa niittyjen yllä kasteen noustessa purppuran punaisille horsmankukinnoille aamuyön hämärässä. Minun kesäni koostuu niistä.
Puolison hymystä kun virveliin tarttuu iso ahven, lasten riemusta heidän uidessa mumminsa kanssa lammessa. Mustikoiden sinisiksi värjäämistä sormista ja telttakankaan rahinasta makuupussin osuessa sen kylkiin aamun valjetessa.

Kesä on minulle niin paljon jotain muuta kuin festareita ja ulkomaanmatkoja. Kesä on jollain tapaa mielentila. Ja vaikka tänä kesänä olen saanut vähemmän aikaiseksi monella taholla kuin muutoin, on tämä silti tuntunut juurikin oikealta kesältä.
Työ vie leijonaosan päivistäni, mutta valon jatkuessa pitkälle iltaan aika menettää merkitystään illan tunteina.
Lasten paljaat jalat ja kaappeihin unohdetut hupparit ovat minulle merkkejä kesästä.
Alastonuinnit järvessä ja aamuyön tunteina vaihdetut suudelmat Puolison kanssa.
Tuoreet mansikat ja työkavereiden kertomukset perennapenkkien uusista kukkasista.


Jossain takaraivossa pieni aavistus raskaasta syksystä muistutta olemassa olollaan. Korona ei ole kadonnut, toinen aalto kumisee jossain horisontissa. Mutta juuri siksi imen nyt tätä valoa, tätä mahdollisuutta hengittää vapaammin itseeni kuin varastoon.
Kun valo hiipuu ja valo antaa tietä pimeydelle tulla, laskea viittansa tämän pohjoisen maan päälle vaivuttaakseen luonnon talvilepoon, silloin minä haluan että minulla on sydämeni pankissa pieni lokero täynnä kesällä kerättyä valoa ja väriä. Jos syksy ja talvi tuo tullessaan uusia sulkuja, hengitysmaskipakkoja ja epävarmuutta tuovaa ahdinkoa, minä haluan että minun sydämestäni löytyy rasia joka pursuaa siihen hetkeen muistoja mökillä ja vanhemillani vietetystä ajasta. Muistoja mansikan makeudesta ja sisarteni lasten nauruista. Muistoja äitini puutarhasta ja isästäni pitämässä kiinni lastemme käsistä meidän patikoidessa vaarojen ylitse.

Tämä kesä on hyvä, koska minä päätin tämän kesän olevan hyvä. Joskus, ei aina, mutta joskus, se on vain päätöksestä kiinni. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com