Tänään täällä-huomenna toisaalla

Kävelen paljain jaloin lämpimiä, vaaleita kivilaattoja pitkin takapihalle.
Kello on vasta kahdeksan aamulla, mutta aurinko porottaa jo kuumana ja polttavana keskeltä taivaankantta.
Pääskyset lentävät uima-altaan yllä ja nappaavat veden varaan joutuneita hyönteisiä nokkaansa.
Katselen vuoria ja juon kuumaa teetä.
Lapset leikkivät jaloissani.
Puoliso nukkuu vielä sisällä.

Vuoren rinteillä kasvaa violettina kukkivaa laventelia, kymmenet perhoset ja pörriäiset pyörivät pensaiden seassa.
Vadelmat kypsyvät ylempänä puutarhassa.

Minua vaivaa outo levottomuus. Jostain tihkuu läpi pieniä stressipisaroita minun niin tarkoin varjelemaani lomaseesteisyyteen. Loma lähestyy loppuaan ja vaikka olin toivonut, että tämä aika olisi pyyhkinyt pois kaikki ne stressaavat asiat, ne kaikki ahdistavat tulevaisuuden säädöt, niin eiväthän ne ole mihinkään hävinneet.
Sama epätietoisuus siitä, koska pääsemme takaisin Kaliforniaan. Sama vieraassa kodissa asuminen. Sama lasten ja oman koti-ikävän sietäminen. Ne odottavat meitä arjen muodossa heti, kun lentokone keskiviikkona laskee laskutelineensä Helsinki-Vantaan lentokentälle.
Kukaan ei uskalla enää antaa meille mitään aikatauluja. Kukaan ei uskalla kysyä miten asiat etenevät. Me jatkamme välitilassa kellumista ja kiinteän maan tähystämistä.

Vihreänä kimmeltävät koppakuoriaiset lentävät viiniköynnösten seassa. Tuuli käy laiskasti heiluttamassa ruusupensaiden oksia, varistaen osan terälehdistä maahan. Muovailen lapsille eilen ostamastani saviköntistä tauluja. He ovat keränneet pitkin pihaa erilaisia asioita, joilla taulut koristelevat. Kiviä, kukkia, ruusun terälehtiä, kokonaisia ruusuja. Esikoinen tekee omakuvan, hiuksiksi hän laittaa keltaisia kultapiiskun kukkia.

Istumme siinä kaikki yöpaidoissa, aurinko paistaa viiniköynnösten ohitse kasvoille. Huomana purevani hampaita yhteen, vaikkei mitään syytä olisikaan. Epämääräinen varjo stressistä tihkuu silmäluomien ohitse ja saa minut asteen verran kireämmäksi, kuin muina päivinä.

Esikoinen kaipaa ystäviään. Omia kavereita kenen kanssa leikkiä. Hän oireilee kiusaamalla ja ärsyttämällä Kuopusta jatkuvasti. Lapsi purskahtelee itkuun, kun hän näkee muita lapsia leikkimässä isoissa joukoissa. Minuun sattuu fyysisesti lapsen huono olo. Sattuu, että kaiken tämän hyvän olon keskelläkin hänellä on asioita, joita hän kaipaa niin paljon, että se nostaa kyyneleet hänen silmiinsä. Esikoinen kysyy montako yötä, että ollaan taas Palo Altossa. Minä en vieläkään osaa vastata.

Kulunut kaksi viikkoa on ollut hermolomaa oman pääni kanssa. On ollut niin helpottavaa työntää välitila hamaan tulevaisuuteen, kellua vain täydellisessä loma-denial-kuplassa. Mutta nyt se kupla alkaa hiljalleen haihtua. On aika ottaa taas maailma vastaan.

Puoliso herää ja tulee unisilmäisenä luoksemme ulos. Istuu pöydän ääreen ja kuuntelee lapsia.
Hymyilen hänelle, en sano mitään. En halua turhaan tartuttaa rauhattomuuttani, sisälläni asuvaa pientä levontonta eläintä häneen.
Lupaan itselleni olla vielä lomalla, antaa vielä kaiken tulevan olla tulevaa. Katsoa pilviä, sinistä taivasta ja perheeni hymyileviä kasvoja ja murehtia kaikesta vasta myöhemmin. Lupaan itselleni edes yrittää.

Ajamme kohti päivän retkikohdetta. Lapset juttelevat keskenään takapenkillä ja nauravat omille vitseileen. Me ajamme kohti Bosnia-Herzegovinaa ja sen puolella olevia vesiputouksia. Alas vuorta, kohti laaksoa jossa Kroatian ja Bosnia-Herzegovinan raja on. Ajamme pitkin kapeaa vain yhden auton levyistä tietä, tien vierustoilla on peltoja joilla kasvaa tomaatteja avomalla. Naiset vaaleissa t-paidoissa seisovat niiden seassa ja sitovat tomaattien varsia sinisellä muovinarulla punaiseen multaan pystyyn iskettyihin oksiin, jotka toimittavat tomaatin tuen virkaa.

Toisella puolella kasvavat matalana pavut, ja kiiltävälehtiset maissit. Ajamme ohitse niityn, jonka keskellä ruostuvat entiset jalkapallomaalit. Ajamme läpi pienen kylän, jonka talot ovat harmaata, maalaamatonta betonia. Siellä täällä kylän takana näkyy ihmisten rakentamia aitauksia kotieläimille. Niihin on käytetty kaikkea mitä on ollut saatavilla: lastauslavoja, vanhojen parvekkeiden kaiteita, sortuneiden talojen kattohirsiä. Tien ylittää vanha mies, selkä kumarassa, meille iloisesti kättään heilauttaen, kun ohitamme hänet. Juuri ennen sinistä rajanylityspistettä on tien vierellä iso lehtipuu, sen alla seisoo vanha oranssi Opel. Kaksi mustaa kissaa istuvat Opelin konepellillä ja katselevat miten automme matelee heidän ohitseen häiriten heidän untaan.
Kylä päättyy maan rajaan.  Pohdimme Puolison kanssa miltä tuntuisi asua näissä rajakylissä.
Miltä tuntuu, kun naapurista tuleekin se toisen maan kansalainen. Miten sota mahtaa olla repinyt näiden kahden rajakylän ihmissuhteita. Miten siitä parannutaan?

Kun pääsemme rajan ylitse, auringon porottaessa kuumana auton ikkunoiden läpi, ilmastoinnin huutaessa täysillä auton sisällä, siltikin auton ollessa niin lämmin, että tunnen hien valuvan hitaasti pitkin selkärankaani, muutos maisemassa on silmiinpistävä.
Ei luonossa, mutta ihmisen rakentamassa maisemassa.
Tässä rajakylässä talot ovat maalattu, vaaleiksi, jopa värikkäiksi. Puutarhojen aidat ja muurit ovat tasaiset ja valkoiseksi rapatut. Pihoissa seisovat autot ovat ruosteettomia, osittain jopa uusia. Talot ovat kunnostettuja, uusia, monikerroksisia ja suuria. Tien varsilla näkyy suuria mainostauluja. Elämä näyttää tällä puolella vauraammalta. Emme tiedä onko tosiaan näin vai onko tämä vain sattumaa, ehkä nämä kaksi kylää ovat aina olleet jo erilaisia. Ehkä sodalla ei ole ollut osaa eikä arpaa näihin eroihin.

Ajamme ohitse suurten maissipeltojen, viiniköynnös viljelysten. Ohitse kasvihuonemeren, joiden sisällä kasvaa tomaatteja. Saavumme tielle, joka johtaa vesiputouksille. Olemme ihan juuri perillä, sanon lapsille takapenkillä.

Ulkona on kuuma. Hiekka ja kivet maassa hohkavat lämpöä alhaalta, aurinko ylhäältä. Nostan Kuopuksen kantorinkkaan ja kantorinkan selkään.
Tämä on erilainen retki kuin eilinen. Tänään meillä on varusteet.

Eilen lähdimme hakemaan jäätelöä lähimmästä pienestä kylästä. Matkalla kylään näimme kylän yläpuolella vanhan osittain sortuneen linnoituksen. Siellä liehui lippu ja käännyin katsomaan linnoitusta vielä silloinkin kun istuimme jo supermarketin ulkopuolella odottamassa, että lapset saavat jäätelönsä syödyksi, jotta voisimme lähteä takaisin talolle.
Kuin leikilläni ehdotin, että kiivetäänkö tuonne. Puoliso tarttui syöttiini, jäi tuijottelemaan karttaa ja sanoi, että lähdetään vain.
Heitimme ostokset autoon, ajoimme hieman ylemmäs rinteeseen ja jalkauduimme kapuamaan.

Vielä puoli vuotta sitten tästä ei olisi tullut mitään. Ei meistä kumpikaan olisi suostunut lähtemään korkeaan nousuun, kivikkoiselle polulle, josta emme edes tienneet varmaksi onko se oikea, kahden lapsen kanssa. Shortseissa, t-paidoissa ja läpsykkäsandaaleissa, ilman kantorinkkaa tai eväitä.
Nyt nostin Kuopuksen syliini, Puoliso otti toiseen käteensä vesipullon ja toisen kätensä hän ojensi Esikoiselle. Tarvoimme kuumassa iltapäivässä jyrkkää vuorenrinnettä ylös. Ohitse kermanväristen kivenlohkareiden. Pienten kanatarhojen, joiden kanat olivat suuria mutta selät loistivat paljaana. Tien yli vilahti tuon tuosta harmaa sisilisko jonka selkää halkoi kirkkaanvihreä juova. Aurinko porotti ihoillemme ja ruhot rahisivat ja pistelivät jalkojamme vasten.
Mutta polku oli oikea ja me saavuimme perille. Ensin vartiotornille, sitten itse linnakkeelle. Hymymme olivat leveät, oli niin voittajaolo kuin voi olla. Me teimme sen. Jokin etappi oli saavutettu, kun pystyimme lähtemään tuon kaltaiselle 2,5h patikoinnille täysin spontaanisti. Ajatus hymyilytti vielä yölläkin, kun odotin unen tuloa. Meistä on tähän, ajattelin.

Yli kolmenkymmenenviiden asteen kuumuus palauttaa minut takaisin nykyhetkeen. Lähdemme laskeutumaan kivisiä rappusia kohti jossain alhaalla kuohuvia vesiputouksia. Mitä syvemmälle laaksoon laskeudumme sen vihreämmäksi ja viileämmäksi ympäristö muuttuu. Jossain laulaa peippo. Se tuntuu absurdin irralliselta tässä vuorten, kuumuuden ja kivisten rinteiden seassa.
Vesiputoukset tippuvat korkealta pieneen laaksoon. Ihmisiä laakson juurella, keltainen ja musta hiekka sekoittuvat mudaksi muuten täysin kirkkaaseen veteen. Vesi pauhuaa ja päätä pitää kääntää, että kuulee toisen puheen. Veden pauhu peittää muiden ihmisten puheen alleen. Se rauhoittaa.

Lapset kahlaavat vedessä ja katselevat kaloja. Syödään omenaa, katsellaan puroina ja ryöppäinä alas tulevaa vettä. Vesi roiskuu kauas, pieniä pisaroita lentää ihollemme viilentäen auringon tuoman poltteen siltä pois. Puut, ruohot ja köynnöskasvillisuus ympäröi vesiputouksia. Keltaselkäinen lintu lentää putouksen taakse ja palaa taas aurinkoon.

Syödään jäätelöt. Kuunnellaan lapsia. Hymyillään toisillemme Puolison kanssa. Täällä ilma on helppoa hengittää, vesipisarat tekevät siitä viileää ja kosteaa. Muta pursuaa pehmeänä varpaiden välistä ja viileä vesi huuhtoo sen taas pois. Esikoinen haluaa uida, kahlaa syvälle Puolison kanssa. Jokin sisäinen este on ylitetty hänenkin ujouden kohdalla; enää hän ei arastele kaikkea uutta. Uskaltaa yrittää tuntemattomia asioita. Uskaltaa tehdä uusia asiota ilman suostuttelua. On vaikea sanoa mikä on ollut se käännekohta, mikä on saanut muutoksen aikaan.
Mutta muutos on siinä, silmiemme edessä. Lapsi joka kahlaa syvässä vedessä, ilman suostuttelua, lapsi joka kiipeilee pitkin vesiputousten muokkaamia maamassoja.

Iltapäivä matelee eteenpäin. Me katselemme sinisiipisiä neitokorentoja, vihreänä hohtavaa vettä ja tunnemme putousten pärskeet poskillamme. Hymyilemme ja nautimme viileästä ilmasta, mudasta varpaiden välissä. Kohta on taas edessä nousu kuumalle kallion laelle.

Matka kohti kotia, läpi viljelysmaiden, ohitse kolme eri hautausmaan, yhden joka on jo metsittynyt niin, että hautakivetkin ovat vinossa ja ruohon peittämiä, toisen jolla ei kasva mitään mutta on aivan täynnä hautakynttilöitä ja kiiltäviä kivipaasia, ohi kolmannenkin hautausmaan jossa ristit ovat suorassa rivissä ja niiden välissä taivaltaa vanha nainen huivi harteillaan, käsivarrella olkikori jossa on neilikoita.
Ohitse vanhojen autojen, joista ei voi olla varma toimivatko ne enää vai onko ne hylätty tuonne pellon laitaan. Ohitse Ursus merkkisen punaisen avotrarktorin. Ylös vuorta ja toista alas. Kohti tuttua taloa, viikunapuiden ja laakerilehtipensaiden välistä.

Ilta saapuu. Huomenna on vielä yksi päivä. Yksi kokonainen tiistai ennen paluuta takaisin välitilaan, takaisin Suomeen. Vielä huomisen jos saisi tämän levottomuuden painettua taka-alalle, vielä huomisen jos saisi kerättyä voimia.
Sitten voin taas katso kaikkea silmiin.
Voin taas juosta.
Tehdä töitä.
Murehtia tulevaa.
Yrittää tähystää maata välitilameren keskellä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com