Tabu nimeltään kuritusväkivalta

Keskustelin kreikkalaisen ystäväni kanssa  fyysisestä väkivallasta kasvatuksessa. Hän on tyttölapsen isä. Itse elänyt hyvinkin väkivaltaisen lapsuuden.

Kerroin hänelle Lastensuojelun keskusliiton tutkimuksesta jossa kerrottiin, että vaikka 95 % suomalaisista tietää ruumillisen kurittamisen olevan lailla kielletty, silti kyselyyn vastanneista silti 41% myönsi käyttäneensä joskus kuritusväkivaltaa lasten kasvattamisessa. 81% prosenttia vastaajista ei kuitenkaan hyväksy kuritusväkivaltaa edes poikkeustapauksissa. Silti osa heistä sitä käyttää.
Tutkimuksen mukaan enemmistö kuritusväkivallan käyttäjistä on naisia.

Ystäväni kauhistui tilastoja.
Kysyi olenko minä koskaan lyönyt lastani.
Sanoin että en ole.
Mutta ymmärtäväni mistä se “musta piste”, joka voi johtaa tukistamiseen, näpäyttämiseen tai lyömiseen juontaa juurensa.

Uskon, että moni tukistus, läimäytys tai muu fyysinen väkivalta on sekunnin sadasosan hetki kun ihminen ei kykene kontrolloimaan itseään.
Ei kaikki, mutta tarpeeksi moni, että tilastot kertovat karua kieltään.

On myös ihmisiä, jotka eivät tiedä tai ymmärrä mitä pahaa voisi seurata siitä että lastaan lyö. On ihmisiä, jotka eivät tiedä ettei sitä väkivallan kierrettä, jota he mahdollisesti ovat omassa lapsuudessaan saaneet kokea, saa jatkaa. Että se on lailla kielletty, että se rikkoo lapsia, henkisesti ja fyysisesti.
Kaikki eivät myöskään tiedä, tai halua uskoa, ettei väkivallalla saavuteta mitään hyvää, ei kasvatuksellisesti, eikä luottamuksellisesti.

Väkivalta ei koskaan tarjoa tasa-arvoista, ratkaisukeskeistä tai kehityskelpoista lopputulemaa.
Ei koskaan.
Silti tutkimuksen mukaan 13% kyselyyn vastanneista piti kuritustoimenpiteitä edelleen hyväksyttävinä ja tarpeellisina.

Kuitenkin meidän tulee muistaa, että vielä meidän vanhemmille kuritusväkivalta on ollut täysin kelpo ja käypä kasvatusmetodi. Isoa osaa 50 ja 60 luvulla syntyneistä lapsista on kuritettu. Ja kuritus on ollut osana kasvatusta satojen vuosien ajan. On käytetty koivuniemenherraa, tai vähintäänkin uhkailtu sillä. On annettu luunappeja ja tukistettu hiuksista, eikä sitä ole mielletty väkivallaksi, se on ollut kasvattamista.

Muutos, että nämä toimenpiteet mielletään väkivallaksi, ovat hitaita. Laki, joka kieltää kurituksen ja yhdistää sen väkivaltaan on tullut Suomeen vasta 80-luvulla.
Ihmisen ajatusmaailman muuttuminen kestää 3-5 sukupolvea.

Minä olen 80-luvun lapsi. Minua ei ole kuritettu, mutta minä olen vasta ensimmäinen sukupolvi, joka on tämän lain säätämisen jälkeen syntynyt. Nyt yhteiskunnassamme elää vielä paljon äitejä, isejä, mummoja, vaareja, tätejä ja setiä, joiden on hyvin vaikea muokata omaa ajatusmaailmaansa siihen ettei lasta saa rangaista fyysisellä toiminnalla. Ihmisiä, jotka ovat itse kokoeneet kurittamista ja ovat kasvattaneet omat lapsensa siten.
Tarvitaan vielä monta sukupolvea, että väkivallattomuudesta tulee normi, että se kuritustoimenpiteet mielletään koko kansan silmissä väkivallaksi.
Tuomitsemisen sijaan meidän tulisi löytää keinoja, miten me saamme apua ihmisille, jo ennenkuin mitään edes tapahtuu.

Vanhemmista meistä jokainen on ollut siinä hermojaraastavassa pisteessä mihin omat lapset sinut voivat ajaa. Uskon, että lähes kaikki vanhemmat ovat kokeneet sen väsymyksen ja turhautumisen hetken kun tunteet menevät järjen ylitse ja aikuinen ihminen reagoi täysin väärin lapsen käytökseen.

Minun ätiyteni mustimpiin hetkiin kuuluu se kamala iltapäivä kun yritin laittaa lapsia nukkumaan.
Esikoinen oli hieman yli kaksi vuotias, kuopus muutaman kuukauden ikäinen.
Esikoinen oli aina ollut jo huono nukahtamaan.
Olimme ulkoilleet, syöneet lounaan, tehneet kaikki ne samat rutiinit kuin ennenkin ja nyt edessä olisi se ikuinen väsytystaistelu päiväunista. En ollut itse nukkunut kunnon yöunia kuukausiin, edellisen yön olin kävellyt ympyrää olohuoneessa kanniskellen refluksikivuissa itkevää Kuopusta.
Väsymys poltti silmiä ja olisin vain halunnut istua hetken yksin hiljaa keittiönpöydän ääressä juomassa teetä.
Esikoinen vääntelehti sängyssä ja vaikka hän oli väsynyt hän ikäänkuin valvotti itseään tahallaan. Kuopus nukahti syliini ja sain laskettua hänet varovasti sängyn toiselle laidalle nukkumaan. Istuin Kuopuksen ja Esikoisen välissä sängyn laidalla ja yritin pysyä kärsivällisenä Esikoisen venksalessa ja potkiessa seinää. Sanoin kerta toisensa jälkeen, että nyt on aika nukkua hyvää yötä rakas.

Lopulta Esikoinen vääntelehtii ja venkslaa sängyssä niin että Kuopus herää ja alkaa itkemään.
Tuskastun ja tiuskaisen Esikoiselle vihaisesti jotain. Lapsi jatkaa potkimista ja aloittaa samalla huutamisen ettei halua nukkua. Minulla on sylissä Kuopus, joka itkee selkä kaarella, vieressä sätkii Esikoinen kirkuen ja minä istun siinä koittaen jaksaa pysyä kärsivällisenä.
,Ja siinä hetkessä minä tunsin sen jonkun pinnan napsahtavan. Vaikka tiesin, ettei huuto auta, vaikka tiesin ettei tilannetta saa purettua millään muulla tavoin kuin pysymällä rauhallisena minä en kyennyt siihen. Minä laskin Kuopuksen sängylle ja huusin molemmille lapsille, että nyt riittää. Tietenkään se ei loppunut siihen. Miksi ihmeessä olisi. Miten lapsi voisi edes reagoida huutoon hiljenemällä.

Sen jälkeen minä turhautuneena löin avokämmenellä seinään.

Muistan vieläkin sen tunteen, sen lamaannuksen ja pelon joka sävähti lävitseni. Sen kihelmlöinnin kädessä kun se osui kiviseinään. Sen häpeän. Sen tyrmistyksen.
Miten minä, joka on vannonut pysyvänsä rauhallisena, jolla on aina ollut pitkä pinna lasten kanssa, minä joka tiedän ettei huuto auta muu kuin rauhoittelu, miten minä voin menettää malttini, kontrollini niin pahasti että läimäytän seinää lasteni edessä?
Häpeä joka minut valtasi oli ylitsevuotava. Häpeä, jota koen edelleen tuota tapausta muistellessani, on ylitsepääsemätön.

Olen keskustellut aiheesta lukuisten ihmisten kanssa. Kertonut tuon tapauksen. Lähes poikeuksetta jokainen vanhempi on kertonut minulle oman romahtamispisteensä. Kuka on tönäissyt lastaan, kuka istuttanut rattaisiin liian rajusti, kuka retuuttanut käsipuolesta, kuka potkaissut tuolia, kuka viskannut kirjan huoneen toiselle puolelle seinään. Jokaikinen häpeän saattelemana. Kokien olevansa maailman huonoin vanhempi. Kokien olevansa varmasti ainoa, joka koskaan on sortunut mihinkään tällaiseen.
Uskallan väittää, että lähes jokainen meistä vanhemmista on käynyt tuossa samassa pisteessä kuin minä. Tuossa pisteessä lähellä sitä ratkaisevaa hetkeä. Hetkeä kun toiset valitsevat lapsen lyömisen/tukistamisen/läpsäisemisen ja toiset purkavat tilanteen tyynyyn, seinään, huutoon.

Mutta kuinka moni meistä uskaltaa puhua siitä?

Minun mielessäni ei ole koskaan käynyt löydä lasta.
Mutta ymmärrän mistä se musta piste, joka saa jotkut tekemään niin, kumpuaa.

Ja jos siitä ei uskalleta puhua, niin kuinka kukaan uskaltaa puhua siitä jos on oikeasti ajatellut lyödä lastaan, saati jos on oikeasti ylittänyt tuon rajan ja lyönyt lastaan. Tukistanut koska lapsi käyttäytyi huonosti, läimäyttänyt poskelle uhmaikäistä. Ja kuinka moni kykenee koskaan myöntämään sitä avoimesti ja hakemaan apua jottei tilanne toistuisi?

Haluaisin kertoa, että tuo hetki kun kämmeneni läimäisi kylmää kiviseinää olisi ollut se ratkaiseva hetki kun ymmärsin olla koskaan enää hermostumatta lapsiini.
No ei ollut.
Tai ymmärsin minä, olin ymmärtänyt sen jo paljon aiemmin. Mutta ei ihminen toimi niin.
Olen minä hermostunut sen jälkeenkin, huutanut, sanonut lapselle pahemmin kuin olisi kasvatuksellisesti tai tilanteessa järkevää. Olen myös jatkanut jankuttamista jostain tavasta senkin jälkeen kun tilanne on jo selvitetty. Ja kerran vihastuksissani potkaisin pyykkikoria, siihen tuli reikä. Asia josta Esikoinen jaksoi muistuttaa usein.

Väkivalta, henkinen ja/tai fyysinen, ei ole koskaan hyväksyttävä kasvatusmetodi.
Se ei kasvata ketään, ei vanhempaa eikä lasta. Sillä ei saada mitään hyvää aikaiseksi.
Ei Koskaan.

Kuitenkaan en usko, että asian pelkkä paheksuminen ja syyllistäminen auttaa saavuttamaan niitä ihmisiä, jotka väkivaltaa käyttävät.
En usko, että lapsiaan lyövän, tai itsensä melkein-löin tilanteesta kiinni saavaa isää/äitiä helpottaa se, että he tiedostavat yhteiskunnan paheksuvan heitä ja että jos he julkisesti kertovat asiasta he joutuvat lastensuojelun asiakkaaksi.

Tällä hetkellä lastensuojelu on kuitenkin ainoa keino auttaa näitä ihmisiä.
Ja siksi niin moni jättää kertomatta, että ahdistaa.
Jättää kertomatta että melkein löi. Jättää kertomatta että löi, tukisti, läpsäisi poskelle. Ja samalla sulkee asian sisäänsä, voimattta purkaa sitä kaavaa mistä oma reaktio johtuu, ja toistaa tilanteen kerta toisensa jälkeen.

Jos olisi olemassa jokin taho, puhelinlinja, kokoontumisia, jossa vanhempi voisi anonyymisti kertoa tilanteestaan ammattilaisille, saada tarvitsemaansa apua, ilman pelkoa lastensuojelun asiakkuudesta tai siitä, että hänen tietoihinsa tulee merkintä, uskon vakaasti, että tilastojen lukuja saataisiin pienemmäksi.

Koen ongelmalliseksi sen että tämän kaltaisia ongelmia kauhistellaan, ilman että niille kuitenkaan edes pyritään löytämään jokin ratkaisu.
On totta että asian tiedostaminen, laajamittainen kampanjointi jossa tehdään selväksi ettei väkivalta ole hyväksyttävää ja että lakikin sen kieltää auttaa asiaa.

En kuitenkaan usko, että kovin moni aikuinen ajattelee kasvattavansa lapsensa väkivallalla. Sen puolesta puhuvat jo tilastotkin: 13%vastanneista hyväksyy kuritusväkivallan osana lastenkasvatuksena ja silti jopa 81% vastanneista kertoo käyttäneensä jotakin  kuritusväkivallan muotoa.
On siis lukuisia ihmisiä, jotka tunneallon keskellä turvautuvat siihen tapaan, jolla heitä on itse kasvatettu lapsena. Tutkimuksen mukaan on todennäköisempää hyväksyä ruummillinen kuritus osaksi kasvatusta jos on sitä itsekin kokenut.

Uskon myös, että jos on itse kokenut ruummillista kuritusta helpommin sortuu käyttämään sitä itse vaikkei sitä ajatuksen tasolla hyväksykään.
On monia jotka kykenevät itse torjumaan väkivallan uhan, kykenevät itse työstämään ja tiedostamaan omat toimintansa. Laskemaan sen lapsen pinnasänkyyn ja potkaisemaan tyynyä lapsen sijaan. Pystyvät välttämään tilanteen kehittymistä siihen pisteeseen että lyövät, tukistavat tai läimäyttävät lasta.
On kuitenkin monia joilla ei vain yksinkertaisesti ole työkaluja katkaista mahdollisesti lapsuudesta asti opittua käytösmallia. On monia joilla ei yksinkertaisesti ole mitään tietoa siitä miten oman itsensä kanssa menetellään kun maltti puuttuu.

Pitäisikö heiltä sitten ottaa lapset pois? Jo ennenkuin mitään edes on tapahtunut? Jo heti ensimmäisen luunapin jälkeen?
Pitäisikö heille antaa rangaistus ja merkitä heidät loppuelämäksi?
Minun mielestä ei.
Minun mielestäni se ei ole ratkaisu. Se ei johda muuhun kuin salailuun.

En sano, että aikuinen joka toistuvasti lyö lastaan pitäis saada jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. En sano, että lyöminen pitäisi antaa anteeksi. Se mitä minä sanon on, että en usko tuomitsemisen ja ajatuksista rankaisemisen olevan se ratkaisu, joka johtaa pitkällä tähtäimellä väkivallan vähenemiseen.

Yhteiskunnan tulisi tehdä töitä kuritusväkivallan kierteen katkaisemiseksi. Tulisi löytää tapoja ehkäistä sen tapahtumista, ennen kuin mitään edes tapahtuu.

Minun näkökulmani asiaan on että tulisi olla jokin taho, johon ihmiset voivat soittaa, olla yhteydessä jos heillä on itsellään ollut lapsuudessa väkivaltaa kasvatuksessa. Taho jonne ottaa yhteyttä jos ajatus väkivallasta, lapsen läimäisemisestä tai tukistamisesta käy mielessä. Taho jonne soittaa jos asia mietityttää.

Koska kuritusväkivalta on kriminalisoitu ei siitä ole helppo puhua. Kriminalisoinit on hyvä asia, puhumattomuus ei. Meidän tulisi pyrkiä rakenteeseen jossa perhetaloissa, neuvoloissa, perhekahviloissa, seurakunnan äiti-lapsi kerhoissa puhuttaisiin kuritusväkivallasta, sen ehkäisystä, sen haitoista.

Samalla tavalla kun on alettu puhua lasten nukkumattomuudesta ja unikouluista, tulisi puhua näistä asioista. Valistaa äitejä ja isejä. Meidän tulisi pyrkiä rakenteisiin, missä äideille voitaisiin tarjota paikkaa johon mennä tai soittaa jos asia mietityttää. Paikkoja, joilla olisi valmiudet tarjota työkaluja oman käytöksen hallitsemiseen jos siinä on vaarana käyttää kuritusmetodeja. Asian paheksuminen, ihmisten leimaaminen ja puhumattomuus ei edistä meidän toivettamme väkivallattomasta maailmasta.
Se ei auta eteenpäin heitä, jotka yrittävät omaa väkivallan kierrettä katkaista, ilman toimivia työvälineitä tai yhteiskunnan tukea.

Kreikkalainen ystäväni sanoi, että ainoa ratkaisu hänen mielestään väkivallattomaan kasvatuksen ovat suuren suuret rangaistukset. Hän vetosi kreikkalaiseen sanontaan (vapaa suomennos) ”kun järkiperusteet loppuvat, otetaan käyttöön keppi” Toisin sanoen hän oli sitä mieltä, että jos ihminen ei usko lakia ja sitä, että järjen mukaan kenenkään ei koskaan tule satuttaa lasta, on häntä rangaistava  niin lujaa että hän muistaa sen loppuelämänsä.

Minä olen eri mieltä. Samoin kuin en usko väkivaltaan rangaistusmenetelmänä lapselle, en usko siihen aikuisillakaan. En usko, että ihmisen vahingoittaminen (henkisesti tai fyysisesti) saa aikaan mitään hyvää. En usko että sillä rakennetaan väkivallatonta tulevaisuutta.

Minä uskon avoimuuteen, apuun ja ihmisten haluun oppia pois totuistakin tavoista jos heille tarjotaan siihen työkaluja.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com