Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sydämeen piirretyt muistot

12.03.2019

Hiekka tekee keittiön lattian liukkaaksi, tossut tuntuvat lipsuvan askeleiden alla.
Hiekkaa lattialla, hiekkaa tiskikoneessa, hiekkaa kengissä, hiekkaa joka paikassa.
Kevät ja merenrantakausi on alkanut.
Lapsilla olikin eilen vähän yllättäen vapaapäivä, spontaanisti suuntasimme rannalle.

Voisin kertoa teille siitä miten meri pauhasi, miten hiekka lämmitti jalkojen alla ja lapset juoksivat kilpaa aaltojen kanssa.
Mutta olen kirjoittanut siitä niin monta kertaa teille.
Niin monta sanaa merestä, metsistä ja kukkuloista.

 

“Teettekö te koskaan mitään muuta kuin retkeilette, ettekö te vietä lainkaan normaalia kotielämää” Kysyi kerran eräs tuttuni.
Tänne blogiin ja sosiaaliseen mediaan valuu usein elämästämme ne kauneimmat ja mielenkiintoisimmat hetket.
Ihan vain jo siksi, että monesta muusta hetkestä en koskaan ajattele kenenkään olevan kiinnostunut.
Arjen pyöriessä samaan tahtiin pyykkikoneen kanssa, ruuan valmistuessa ja imurin pauhatessa meren sijaan, nostan harvoin kameran käteeni ja kuvaan elämäämme.
Silloin kun viikonloppuisin metsien sijaan päädymmekin pyöräilemään lähileikkipuistoon lasten kanssa, kannan harvoin kameraa mukanani.
Kuitenkin elämämme koostuu niin pitkälti myös niistä arkisista rutiineista jotka ohitamme niin helposti.

Seison keittiössä ja katselen miten aurinko leikkii ikkunoissa, ne pitäisi pestä, talvi ja sateiset päivät ovat piirtäneet juovia syksyllä ikkunoihin laskeutuneeseen tomuun.
Keittiön taso pursuilee erinäköistä tavaraa, sekin kaikki pitää tänään järjestää.
Huokaan ja tuijotan hetken keskellä lattiaa seisovaa kenkäkoria. Jokohan tänään voisi siirtää talvikengät autotalliin ja siirtyä vain kevyisiin lenkkareihin.

Arki on niin paljon tätä.
Sänkyjen petaamista ja pyykkivuorten sullomista pesukoneeseen.
Pyykkäämisestä on tullut minulle lähes terapeuttista. Se on paras lähestymistapa, muutoin menettäisin hermoni, ajattelen tunkiessani koditommien keskukselta noutamaani lastia pesukoneen syövereihin.
Tarkastan housujen taskuja ja käännän huppareiden mytättyjä hihoja suoraksi. Kodittomat tarkastavat kyllä yleensä itse taskunsa ennen vaatteiden antamista pyykättäväksi, mutta joskus sekin unohtuu.
Kerran löysin eräiden housujen saumasta piilotaskun jossa oli tukko seteleitä. Kun palautin housut ja setelit omistajalle minulle jäi epäselväksi oliko hän unohtanut niiden olemassaolon täysin, mutta hänen ilmeensä oli sydäntäsärkevän onnellinen kun hän sanoi voivansa nyt sittenkin ostaa lapsenlapsilleen joululahjat!
Autotallikin kaipaisi siivousta, ehkä nyt kun aurinko lämmittää saamme sen aikaiseksi viikonloppuna. Sen ja pihan laiton.

Kevät on myöhässä, mutta sieltä se tulee. Se on varmaa.
Kohta taas kuuntelemme miten ihmiset valittavat auringon kuumuutta. Kohta nyt niin kuohkea multa muuttuu tomuksi ja tuliven sijaan kukkuloita riivaavat metsäpalot.
Minä koitan suhtautua tähän kaikkeen ajatuksella, että tämä on ehkä meidän viimeinen keväämme täällä, kaikkea tehdään nyt ehkä viimeisen kerran.
Se antaa kärsivällisyyttä siihen arkiseenkin puurtamiseen.
Pysäyttää hetkeen.

Havahduimme viiime viikolla siihen, että ehkä meille ei riitäkään kaksi kuukautta kesällä järjestää elämämme siihen kuntoon että lapset voivat aloittaa koulut Suomessa syksyllä 2020.
Ehkä me tarvitsemmekin enemmän.
Makustelemme nyt ajatusta aikasemmasta paluusta. Ehkä jo ensi vuoden huhtikuussa. Emme tiedä vielä, tämä kaikki vaatii niin paljon selvittämistä ja ajatuksia.
Mutta siemen on siellä. Jääpala sulamassa. Että lähtöön on ehkä enää vuosi, ei puolitoista.
Että jokainen koettu asia on täällä nyt tästä eteenpäin se viimeinen täällä. Viimeinen kevät, viimeinen villikukkien väriloisto.

Lauantaina istuin leikkipuistossa katselemassa miten lapset leikkivät. Katselin heidän nauravia kasvojaan ja pohdin miksi puisto oli niin tyhjä.
Taivas oli harmaa ja välillä muutama pisara osui nenänpäähäni. Oudon kylmä viima kävi ja sai minut vetämään takin tiukemmin ympärilleni.
Lapsia ei palellut, ei tietenkään, he juoksivat, hyppivät ja kiipeilivät.
Kuuntelin heidän nauruaan ja hymyilin.


Kuvasin heidän leikkejään ja havahduin miettimään että tästäkin pitäisi ottaa enemmän tapa, kuvata lapsia näissä meidän arkisissa ympyröissä. Muuallakin kun viikottaisilla luontoretkillämme.
Kotona, tässä puistossa jossa niin usein käymme, kirjastossa, lähikahvilassa.
Kuvata, jotta muistot pysyvät jossain.
Että tämä tarina, tämä meidän elämä jota me elämme nyt täällä, säilyy.
Että siitä tulee tarina, jota me voimme kertoa toisillemme uudelleen ja uudelleen.
Että me emme unohda.

Aurinko vetäytyy hetkeksi pilveen. Taivaalla lentää valkoinen lentokone, en näe minkä yhtiön kone sen on.
Mietin päivän työmäärää, kaikkea jota pitää tehdä.
Joogamatto on rutussa lattialla, vaatekasoja vähän siellä täällä. Tiedän miten Puoliso sisäisesti pyörittelee silmiään minun ja lasten tavoille jättää vaatteet juuri siihen mihin riisumme ne. Puhtaiden vaatteiden kori tursuaa viikkaamista odottavia vaatteita ja tiedän näkemättä että auto pitäisi siivota ja pestä.

Arki, tätä se on, tämäkin on hyvä muistaa.
Työpöydällä odottavat lukuisat aloitetut työprojektit, sähköposteissa on kymmenen tärkeäksi merkittyä meiliä joihin tulisi vastata.
Tulevan näyttelyn kuraattori odottaa vastausta ja eilen saapunut lastenkirjan ISBN tunnuskin täytyy tallentaa ettei se huku.
Hetkeksi istahdan kuitenkin vielä Kuopuksen vierelle sohvalle, kaivan kirjastokorista Ninja-go kirjan ja luen sen hänen kanssaan.

Tunnen hänen pienen rintakehänsä laskut ja nousut kylkeäni vasten, hänen kehonsa lämpö minun kehoani vasten.
Tätäkin arki on.
Näitä hetkiä.
Tulee se aika kun tämäkin on ohitse. Tämä vapaus, nämä hetket.
Kun koulut ja työt sitovat, kun ei ole ketään siivoamassa aamun sotkuja ennen iltapäivää, kun ei ole tätä hetkeä kun voin vain istua ja lukea lapselleni kirjaa kello kymmenen aamulla tiistaipäivänä.
Joten kyllä, me teemme muutakin kuin retkeilemme.

Me elämme.
Arkista, välillä vähän tylsääkin elämää, mutta se on meidän elämä.
Ja se jättää muistijäljen, silloinkin kun siitä ei ole todisteita sähköisissä medioissa.
Siinä sohvalla istuessani kuulen mielessäni isäni äänen sanomassa “Jotkut asiat on kaikkein parasta tallentaa vain tänne” ja muistossani hän taputtaa sydämensä kohtaa kämmenellään.
Niistä hetkistä ei ehkä ole kuvia, niistä ei ole ehkä sanojakaan, mutta ne ovat silti olemassa.
Tekemässä meistä meitä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Yksi vastaus artikkeliin “Sydämeen piirretyt muistot”

  1. Leena Leiniainen sanoo:

    Ihanasti kirjoitettu! Kiitos!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »