Surun anatomia

Julkaistu 17.9.2017

Miten te olette kertoneet lapsille Ystävänne kuolemasta? kysyi eräs äitiystäväni.
Miten kertoa elämän tapahtumista. Niistä vääjäämättömistä asioista joita jokaisen meistä ennemmin tai myöhemmin tulee kohdata. Miten kertoa surusta.
Miten opettaa surun anatomiaa.
Oikeastaan minulla ei ole tähän kuin yksi ainoa vastaus:

Rehellisesti.
Alusta loppuun.
En ole kaunistellut, en ole kertonut satuja.
Olen kertonut että ruumis poltetaan. Olen kertonut että hänestä tulee tuhkaa.
Olen kertonut että jonain päivänä meistä jokainen kuolee.
Olen kertonut että Ystävä on poissa, kuollut. Että hän kuoli sairauteen, syöpään.

Hautajaiset.
Kerroin lapsille etukäteen miten hautajaiset etenevät. Katselimme kuvia kappelista internetin kautta. Näytin heille arkun. Selitin arkkulaitteen merkityksen.
Kerroin mitä seremoniassa tapahtuu, koska istutaan ja koska saa mennä viemään kukkasen arkun luo.
Kerroin myös että arkku ja ruumis sen sisällä poltetaan seremonian jälkeen. Että vasta tuhkat haudataan. Lapset kuuntelivat. Kysyivät tuleeko ystävästä silti Saunatonttu. Sanoin että näin saa uskoa. Näin saa ajatella. Puhuimme siitä missä saunatonttu asuu. Missä sen koti on, voiko siellä ihmiset vierailla.

Äitini kertoi minulle että lapsi tarvitsee kuolleille osoitteen. Paikan minne hän voi kuvitella poismenneen toverin lähteneen.
Me annoimme heille saunatontun kodin. Pienen kaivomökin hiekkatien reunalla. Siellä hän asuu, Esikoinen päättää. Puhuu siitä miten Ystävällä on keltainen sänky ja punainen peitto.
Siellä hän nukkuu sateenkaaren värinen parta tutisten kuorsausten tahtiin.

Lapset uskovat voivansa lähettää ajatuksiaan Ystävälle puhaltamalla saippuakuplia. Voivansa lähettää hänelle ajatuskuplia. Nauran heidän idealleen, mutta pidän siitä. Pidän sen yksinkertaisuudesta. Sen kauneudesta. Sen särkyvyydestä. Sen lapsekkaasta viattomuudesta.

Hautajaisissa Kuopus nukahtaa syliini. Pitelen lasta sylissäni kyynelten valuessa pitkin poskiani. Lohdullinen paino rintaani vasten, kyyneleet tipahtelevat lapsen valkoisiin hiuksiin jääden pisaroina kiiltelemään kappelin valoissa.
Niin paljon kaipausta, niin paljon puhdasta luopumisen kipua ympärillä. Esikoinen katselee, ihmettelee. Kysyy muutaman kerran milloin voidaan laskea kukat, koska tämä musiikki loppuu, koska tuo muistopuhe loppuu. Mutta jaksaa istua. Ei kiukuttele.
Puolison suljettujen silmäluomien välistä valuvat kyyneleet, minun poskeni ovat märät, kappelissa kaikuu tukahdetut vaikerrukset ja niiskutukset. Lapsi katselee kaikkea, hiljenee, katselee kappelin kattoon maalattuja tähtiä, kuuntelee ihmisten muistopuheita.
Kun arkku lipuu musiikin soidessa valaistuun takahuoneeseen, viimeiselle matkalleen, Esikoinen varmistaa että onko tuo nyt robotti joka vetää arkun tuonne. Kyyneltenikin läpi nyökkään ja sanon että on.

Lapselle tämä on suoraviivaisempaa. Ikävä on hetkittäistä, niin kuin elämä muutenkin. Lapsi elää vielä hetkessä. Ei heillä ole ymmärrystä loppuelämästä, ikuisuudesta. Siitä ettei tiettyä ihmistä enää koskaan näe, ei kuule, ei voi koskettaa.
Lapsi katselee vierestä toisten surua, ei ihan ymmärrä sitä, mutta oppii näkemään, että aikuinenkin itkee, aikuinenkin tuntee surua. Oppii, että lähdöt voivat olla aikuisillekin vaikeita, silti hyvästely on tehtävä.

Seremonian jälkeen ihmiset purkautuvat ulos tihkusateeseen.
Hiljaisia halauksia, kuiskattuja osanottoja.
Puoliso ottaa lapset ja vie heidät autoon odottamaan.
Minä jään vielä sorteeraamaan kukkia, valikoimaan muistotilaisuuteen säästettävät kukat niistä jotka poltetaan arkun mukana. Tekeminen tekee asioista helpompaa. On helppoa pysyä kasassa kun saa tehdä jotain, on helppoa pysyä kokonaisena kun lapset pitävät sinua kädestä.

Mutta tulee se minullekin, se viiltävän tuskallinen humahdus surua. Kun kukat on selvitetty, kun leski kääntyy kävelemään soratietä poispäin. Seison yksin tihkusateessa valtavan kukkameren vieressä, harmaassa maisemassa. Kaikki tuntuu niin lopulliselta. Niin tyhjältä.
Kyyneleet valuvat, enkä kykene enää hillitsemään itseäni, olkapääni tärisevät ja käteni vapisevat. Etsin katseellaani jotakuta, ketä vain johon tukeutua. Onneksi ystävä seisoo lähellä, tulee kohti, halaa. Siinä hetkessä, siinä pienessä hetkessä, minä annan surun ja menetyksen pyyhkiä ylitseni valtavan aallon lailla. Annan polvien notkahtaa, annan eläimellisen ulvahduksen nousta kurkustani ja tukahtua ystävän olkapäähän. Itken menetystä, itken tätä kaikkea tänä vuonna koettua. Kuin aalto, joka puhdistaa kallion roskista, puhdistaa tuo hetken itku mielen. Jäljelle ei jää muuta kuin turta olo.

Kotona lapset leikkivät hautajaisia. Kantavat kukkia sänkyyn, kertovat toisilleen olevansa kovin kovin harmissaan kun milloin panda, milloin pehmokoira on kuollut. Kertaavat kerta toisensa jälkeen Ystävän kuolemaa, sitä miten hän nyt on saunatonttu ja asuu kaivomökissä.

Lauantaina on muistotilaisuus.
Niin paljon ihmisiä. Niin paljon rakkautta. Niin paljon nieltyjä kyyneleitä, itkuja talon nurkissa. Halauksia ja surusta vavahtelevia olkapäitä. Niin paljon kauniita ääneen kerrottuja muistoja. Tuttuja lauluja, niin kipeitä kuunnella, samalla niin lohdullisia. Olohuoneessa lapset tanssimassa balkan beatin tahtiin, juoksemassa ympäri taloa piilosta leikkien. Hetkessä kiinni, nauraen.

Aikuiset ihmiset halaamassa, toistamassa sanoja rakkaudesta, siitä että tätä ei saisi unohtaa, tätä ystävyyttä. Että pitäisi nähdä useammin, hoitaa olemassa olevia ystävyyksiä. Vaikka tiedämmehän me kaikki, että elämä vie, työt, lapset, ne kuuluisat ruuhkavuodet.
Silti luulen, että jokainen ihan vilpittömästi haluaisi, haluaisi pitää kiinni näistä ihmisistä, näistä ystävyyksistä, ei haluaisi unohtaa, ei tulla unohdetuksi.

Lapset eivät tästä ehkä ymmärrä paljoakaan, eivät ehkä ymmärrä miksi edelleen itketään. Mutta koen tärkeänä, että he näkevät osan tätäkin. Että ihmistä juhlitaan hänen lähdettyään. Että kokoonnutaan ja ollaan yhdessä. Jos lapsia ei koskaan ota mukaan näihin tapahtumiin, niin miten he oppivat nämä tietyt seremoniat. Nämä meille kuitenkin uskonnosta tai uskonnottomuudesta riippumatta tärkeät elämänkaaren juhlat.

Ei täällä puhuta siitä minne Ystävä on mennyt. Jokainen uskokoon miten haluaa. Jokainen tietäköön omassa tykönään mihin hän on mennyt. Mutta menetys on yhteinen. Ystäyys oli yhteistä.
Ja siksi myös lapsien täytyy tämä nähdä. Tämä suru, tämä hyvästelyn seremonia. Tämä tapa erota.

Naapuri hakee lapset kotiin alkuillasta.
Jään itse vielä useaksi tunniksi. Itken, nauran, kuuntelen ihmisiä. Pohdin tätä meidän elämää.
Katselen ihmisiä, katselen heidän liikehdintäänsä.
Ja kun painan keskiyön jälkeen oven kiinni takanani tiedän, että Ystävä lähti niin suuren rakkauden siivittämänä, ettei siitä voi kuin olla onnellinen.

Onneksi on arki, onneksi kaiken väsymyksen ja hyvästelyiden jälkeen voi solahtaa takaisin tähän syksyn värittämään viileään arkeen. Herätä aamuisin juoksemaan ympäri seurasaarta, odottaa päivittäin tietoa viisumeista, kirjoittaa, valokuvata, viedä lapsia kerhoon, elää tätä elämää askel kerrallaan. Arkea johon kuuluvat kauppareissut, uhmaraivarit, lasten öiset kasvukipuihin heräämiset, saunahetket, isot kupit teetä sumuisina syysaamuina.
Lapset kertomassa pöhköjä kakka-pissa-mikä-on-punainen-ja-vessassa- vitsejään epäsopivissa kohdissa, suudelmia yön pimeinä tunteina.
Arki joka kuljettaa elämää eteenpäin.

Ystävän kuolema oli yksi päätös. Yhden kappaleen loppu.
Me odotamme edelleen viisumitilanteemme päätöstä, sen kappaleen lopetusta.
Sen jälkeen me voimme hengittää taas vapaasti.

Mutta juuri nyt, kun sunnuntai kääntyy päivästä illaksi, kun aurinko siivilöityy olohuoneen verhojen lävitse ja maalaa huoneet lämpimän keltaiseksi.
Juuri nyt minä elän tässä hetkessä.
Seison auringossa, annan sen lämmittää selkääni. Annan ajatusteni olla iltapalaksi keittämässä riisipuurossa, huomisessa työpäivässä ja kauppalistasa.

Annan itselleni vapauden olla surematta.
Annan itselleni vapauden tässä hetkessä olla ahdistumatta viisumeistamme, olla hetken pelkäämättä sitä ettemme ehkä saakaan niitä.
Annan itsellen vapauden, oikeuden vain olla.
Kuin lapsi.
Tässä hetkessä.
Ylitetään ne palavat sillat ja juostaan mutavyöryjä pakoon sitten kun on niiden aika.
Nyt on aika hengittää.
Edes hetken.