Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sielua odotellessa- kun paluumuuton henkinen vaihe jää kesken koronan takia

05.08.2020

Hiljaista ja outoa.
Istun toimistolla ja tuijotan tietokoneen ruutuun jossa kursori vilkkuu tasaiseen tahtiin pisteen jälkeen. Olen ollut fyysisesti työpaikalla muutamana päivänä viikossa. Tänään olen viimeinen ja hiljaisuus tuntuu huumaavalta.
Outouden tunteen tuo se, ettei kotona ole lapsia odottamassa.
He lähtivät tänään äitini kanssa junalla kohti Pohjois-Karjalaa.
Ilmoitimme Kuopuksen päiväkotiin, että lapsi aloittaakin päiväkodin vasta samaan aikaan kun esikoulu alkaa, eli samaan aikaan kuin Esikoisen ensimmäinen luokka aloittaa opetuksen.
Lapset saavat vielä toivomansa pienen kesälomamatkan ilman meitä vanhempia.
Kokonaiset neljä päivää mummin ja ukin luona, ihan keskenään.
Kesäloman huipennus.



Kotonakin on hiljaista. Puoliso tulee keittiöön ja puhumme ilman keskeytyksiä tai ovikellon rimputteluita pitkän tovin. Hieman ontto olo koputtelee rintalastaa. Ilman lapsia oleminen tuntuu nykyään kuin itseltään puuttuisi jokin raaja.

Kastelen puutarhaa ja annan ajatusten virrata. Kysyn Puolisolta syödäänkö tavalliseen aikaan, puoli seitsemältä. Puoliso vastaa ettei hänellä ole vielä nälkä, voidaan syödä myöhemminkin.
Raks, ensimmäinen rutiini rikki. Sekin tuntuu jo oudolta, hieman jopa huvittaa miten kiinnitänkään siihen huomiota.

Meidän arki on syystä täynnä rutiineja. Kaikkien meidän tähden on helpompaa, että me syömme suurinpiirtein aina samaan aikaan. Lapset menevät nukkumaan samaan aikaan ja heräävät suurinpiirtein samaan aikaan. Aina silloin tällöin joustamme tässä kaikessa, eikä se kaada kenenkään maailmaa. Mutta jos oikeasti haluamme voida hyvin, koko perhe, me pidättäydymme näissä, ulospäin ehkä tiukoissakin, rutiineissamme.
Ja nyt yht’äkkiä me voimme Puolison kanssa viitenä iltana peräkkäin rikkoa näitä jo selkäytimeen istutettuja tapoja.

Paljaat jalat nurmikolla maadottavat minut tähän hetkeen. Palaan ajatuksissani töihin, vaikka tiedän ettei se aina ole hyvä asia. Miettiä nyt työasioita kun viimeinkin on kotona ja voisi miettiä vain ehtiikö yhden satsin salaattia vielä kylvää Suomen ilmastossa.
Mutta sitkeästi aivoni haluavat palata keskusteluun siitä siirtyykö Suomi uudelleen täysin etätyöhön. Ajatus jollain tapaa lamauttaa minut siinä keskellä pientä kaupunkipuutarhaani.
Koen itseni voimattomaksi ja sydämeni tuntuu sykertyvän rintaani pieneksi palloksi pelkästä ajatuksesta, että kevään rajoitukset tulisivat takaisin samassa mittakaavassa.

Tunne on oikeastaan absurdi. Meillähän meni kevät ihan hyvin. Pärjäsimme yllättävänkin mainiosta lasten pyöriessä jaloissa ja meidän vanhempien tehdessä töitä siinä samalla. Mukavaa se 9 viikkoa ei missään nimessä ollut, mutta me pärjäsimme. Löysimme tavan miten se saatiin rimaa hipoen toimimaan, mutta toimimaan joka tapauksessa.

Kerroin jo silloin etten kokenut sosiaalisen elämämme kärsineen massiivisesti, emme olleet oikeastaan ehtineet muodostaa mitään sosiaalista elämää paluumuuttome jälkeen, kun rajoitustoimet tulivat voimaan.




Mutta ehkä tämä tunnetila kumpuaakin juuri siitä.
Paluustamme on kulunut nyt seitsemän kuukautta. Seitsemän kuukautta olemme rakentaneet uutta elämää tämän maan kamaralle. Perusasioista moni on loksahtanut kohdilleen: olemme löytäneet vuokrakodin jossa viihdymme toistaseksi hyvin, lapset ovat löytäneet ystäviä, esikoulu/päiväkoti ovat osoittautuneet hyväksi, Esikoinen pääsi siihen kouluun johon toivommekin hänen pääsevän ja aloitta siellä ensi viikolla, minulla on töitä ja olen viihtynt työssäni mainiosti.
Nyt kesän aikana olemme löytäneet ne paikat joissa retkeily toimii meille täydellisesti. Olemme löytäneet meren ja kalliot, kaivaneet trangian varaston kätköistä ja rakastuneet uudelleen suopursulta tuoksuviin suomalaisiin metsiin.
Mutta sosiaalinen elämä. Se meillä edelleen on köyhää.

Minä näen naapurin äitiä, käyn hänen kanssaan viikottain kävelyllä iltaisin. Töissä olen tutustunut upeisiin ihmisiin joiden kanssa voin jakaa työpäivän aikana pieniä palasia elämästäni. Vanhempani ovat lähempänä kuin vuosiin ja mahdollisuus käydä heidän luonaan on nyt kesän aikana tehnyt minut onnellisemmaksi kuin moni muu asia aikoihin.
Mutta sellainen oikea sosiaalinen elämä, se ei ole edelleenkään päässyt alkamaan.

Ja nyt kun uutiset uutisoivat toisen koronan toisen aallon luovan jo pitkää ja pimeää varjoaan Suomenkin ylle (eikä tämä tule toki yllätyksenä lainkaan), huomaan kokevani suunnatonta väsymystä. Väsymystä siihen, että sopeutumisemme tähän maahan ja se sosiaalisen elämän aloittaminen lykkääntyy mahdollisesti taas hamaan tulevaisuuteen.
Väsymystä siitä tunteesta että kaikki tunteet, joita koen paluumuuton suhteen tulee taas siirtää syrjään, sillä mikään ei oikeasti ole relevanttia tai todellista niin kauan kuin elämme poikkeusoloissa. Ne tunteet joita tänä aikana herää ovat toki todellisia, mutta niitä ei voi käyttää pohjana mihinkään, sillä tämä elämä jota poikkeusolon aikana eletään ei vältttämättä vastaa todellisuutta.

Tunnen myös suunnatonta väsymystä ja hieman itkuisuutta ajatuksesta että ehkä tämä onkin se uusi normaali. Se että pohditaan ystäväperheen kanssa tarkoin voimmeko nähdä toisiamme, onko riski liian suuri vai kannattaako se ottaa.
Että aina tautilukujen noustessa joudumme taas vetäytymään näkemästä vanhempiamme, koska he kuuluvat riskiryhmään. Entä jos uusi normaali onkin sitä, ettei mitään sosiaalista elämää oikein ole? Entä jos uusi normaali onkin sitä, ettei työyhteisö ole sitä mitä kuvittelemme työyhteisön parhaimmillaan olevan?




Suomessa pysyminen, ei minnekkään matkustaminen ei ole ollut meille vaikeaa.
Me olemme matkustaneet niin paljon, että on tuntunut oikeastaan helpottavalta olla vain paikoillaan. Mutta perhettämme asuu Euroopassa. Ajatus siitä, että heidän näkeminen harventuisi entisestään, että matkustusrajoitukset voisivat tulla voimaan koska tahansa, että se on uusi normaali, tuntuu raskaalta.
Tuntuu raskaalta ajatella, että mitään yhteistä perhetapahtumaa ei voi enää varmuudella suunnitella, etteivät serkukset enää pääsisikään leikkimään kesäisin yhdessä eikä jouluja enää vietettäisikään yhdessä.

Juuri nyt tämä kaikki tuntuu vaikealta ja väsyttävältä.
Hiljainen talo rauhoittaa mieltä. Ei tarvitse selittää lapsille omia mietteitään, kerrankin saa antaa tunteiden pyyhkiä ylitse ja laantua lopulta samalla tavalla kuin aamurusko väistyy valon myötä haaleaksi punerrukseksi taivaanrantaan.

Kukaan meistä ei tiedä mikä on uusi normaali. Kukaan meistä ei tiedä miltä maailma huomenna näyttää. Tunteisiin meillä kaikilla on lupa. Myös näihin väsyneisiin ja hetkellisesti itkuisiin.

Minä toivon vain itseni, lastemme ja vähän kaikkien tähden, että me pääsisimme vielä jonain päivänä oikeasti muuttamaan myös sielumme lopullisesti tähän maahan.
Tänään se ei vielä onnistu. Eikä ehkä tänä vuonnakaan.
Mutta ehkä jonain päivänä, uusi normaali on lähempänä vanhaan normaalia ja se oikea elämä Suomessa pääsee alkamaan ja me pääsemme kysymään itseltämme miltä meistä tämä kaikki oikeasti tuntuu.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »