Sektio on synnytys

Kerron teille tarinani sektiosta ja  häpeästä.
Tai enneminkin yritykseni häpeästä eroon pääsemisestä.

Synnytyshäpeästä.
Sektiohäpeästä.

Kun tulin raskaaksi Esikoisesta, leimasi raskausaikaani kokoajan pelko. Ensimmäinen raskaus ennen Esikoista oli päätynyt keskenmenoon keskellä Berliinin residenssiä. Alunperin minun ei edes pitänyt voida tulla raskaaksi. Kun sitten tulinkin vietiin se onni minulta liian nopeasti pois ja tilalle jäi vain toivo, mutta ennen kaikkea koko seuraavan raskaudenkin leimannut järjetön menettämisen pelko.

Esikoisen syntymä.

Vaikka kuinka haluaisin muistaa ja kertoa siitä niillä samoilla sanoilla kuin niin moni muu kertoo synnytyksistään; voimauttava, upea uuden elämän syntyminen, ällistyttävää mihin keho pystyy jne, en pysty.

Esikoisen synnytys käynnistettiin.

Lasta epäiltiin aivan liian suurikokoiseksi (kokoarvio oli 4,5kg), että hänen olisi ollut hyvä jäädä odottelemaan omaa syntymähetkeään.

Ballonkin asentantut lääkäri oli ehkä epämiellyttävin kokemani ihminen synnytyslaitoksella koskaan. Kärsin raskausdiabeteksesta, joka tosin pysyi ruokavaliolla kurissa. Kuitenkin lääkäri näki asiakseen kommentoida painoani ja syyttää minua lapsen suuresta koosta.
Ballonkin laittamisen ei ymmärtääkseeni pitäisi sattua, lääkäri oli kuitenkin niin kovakourainen, että kyyneleet kihosivat silmiini toimenpidettä tehdessä.

Synnytys ei käynnistynty itsekseen kotona, joten jouduin seuraavana aamuna osastolle. Siellä lähinnä odoteltiin. Supistuksia oli, mutta harvakseltaan ja hitaasti.

Muistan miten istuin osaston sängyllä, ulkona oli aurinkoinen pakkaspäivä.
Olin juuri käynyt ulkona reippaalla kävelyllä. Supistuksia tuli noin 10min välein.
Kätilö toi huoneeseen kansion, jossa kerrotiin synnytyksen etenemisestä.
Selailin kansioita laiskasti.
Siinä oli myös osio jossa mainittiin keisarinleikkauksesta, sektiosta. Vilkaisin tekstiä, mutten syventynty siihen mitenkään tarkemmin, en kokenut että se olisi ollut millään tavallla oleellinen osa edessä olevaa tapahtumaa.

Lähdin synnytykseen avoimin mielin. En pelännyt. Ajattelin että kautta aikojen ja kautta maailman naiset ovat synnyttäneet lapsia. Ei se voi olla niin kovin vaikeaa. Kyllä luontoo hoitaa asiansa, kyllä keho hoitaa asiansa.
Pursuin itseluottamusta ja varmuutta kehoani kohtaan.
Tukihenkilöni tuli osastolle iltapäivällä, Puoliso illalla.
Kävelimme pitkin sairaalan käytäviä ja rappusia. Supistukset muuttuivat napakoimmiksi ja saivat jo puheen katkeamaan ja pakottivat irvistykseen.
Kello kymmenen aikaan illalla meidät päästettiin synnytysaliin. Siellä kokenut vanhempi kätilö totesi reippaasti että vielä ei tapahdu mitään, nuku nainen, ja antoi minulle kivun poisvievän pistoksen reiteen.

Kello kaksi yöllä heräsin siihen, että lapsivedet solahtivat paineella pitkin synnytyssalin sänkyä ja lattiaa. Siitä alkoi pitkä, tuskallinen matka kohti Esikoisen syntymää. Synnytys kesti koko päivän. Kirjaimellisesti.

Avauduin tuskallisen hitaasti. Ensimmäiset epiduraalit eivät toimineet, todennäköisesti siksi ettei epiduraalia oltu saatu asennettua kunnolla selkääni, koska kun supistukset alkoivat eivät ne enää päättyneet.
Olin yhtä supistusta koko nainen. En kuullut enkä nähnyt ketään. Puristin tukihenkilön kättä ja tuijotin Puolison kasvoja, hänen oli tarkoitus kertoa minulle käyriltä koska supistus lähtee laskuun, joskus sain odottaa sitä katsetta 20minuuttia. Ymmärrän hyvin ettei anestasialääkäri sellaiselle naiselle kovin helposti saa laitettua epiduraalia selkään, paikallaanolosta kykeni vain haaveilemaan.

Tunnit kuluivat ja voimat ehtyivät. Silti uskoin kokoajan itseeni, siihen etttä kohta saan ponnistaa.
Kohta minustakin tulee se nainen joka saa jakaa ponnistamisesta tulevaa voimauttavaa tunnetta muille synnyttyjille. Saa kertoa  miltä tuntuu saada huutava vastasyntynyt rinnoilleen, ihon ihoa vasten.

Toisin kävi.
Kun olin auennut kokonaan ja käynyt juuri keskustelun kätilön kanssa ponnistusasennosta tuli lääkäri kierrokselle. Hän katsoi minua, katsoi papereita, ronklasi sisuksiani, katsoi uudestaan minua. Sitten hän käänsi selkänsä ja soitti puhelun. Puhelu kesti muutaman minuutin. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin huoneeseen ja ilmoitti kaikille yhteisesti “Sektioon 30min päästä.” ja poistui. Kukaan ei ollut varoittanut meitä sektion mahdollisuudesta, meitä ei oltu valmisteltu millään tavoin koko sinä aikana minkä vietimme synnytysasalissa supistusten repiessä kehoani, siihen että tämä kaikki saattaisi päättyä sektioon.

Purskahdin itkuun. Päällimmäisenä oli pelko, että lapsi on vaarassa. Eihän sektioon muutoin  mennä, Eihän, ajatttelin.
Itkin hervottomasti, itkin pelkoa lapsemme puolesta, itkin epäonnistumistani naisena, synnyttjäjänä, ihmisenä.
Vasta leikkaussalissa hoitaja kertoi, että lapsi voi hyvin, lääkäri oli vain pelännyt etten minä pienenä naisena (synnytyksen ollessa käynnissä jo reilusti yli 24 tuntia) enää jaksaisi ponnistaa isokokoiseksi arvoitua lasta ulos. Ja jos lapsi jäisi jumiin, silloin vasta ongelmissa oltaisiin. Lääkäri oli nuori, ei halunnut suurempaa katastrofia kontolleen. (Myöhemmin sain kuulla että luultavasti kokeneempi lääkäri olisi antanut minun lähteä ponnistamaan, ja todennäköisesti kaikki olisi mennyt hyvin, lapsi oli kuitenkin “vain” 4kg)

Minun ensimmäinen lapseni syntyi keisarinleikkauksella. Hänen syntymänsä oli sektiosyntymä.
Minä en saanut hänen alastonta vartaloaan rinnalleni. Sain hänet minuutiksi kapaloituna viereeni, ennenkuin hänet vietiin Puolison saattelemana takaisin synnytysaliin pestäväksi.
Seuraavan kerran näin hänet vasta monta tuntia myöhemmin.

Kun vihdoin pääsin huoneeseen Esikoisen ja Puolison luo, olin väsynyt, helpottunut, elossa, onnellinen.
Mutta olin myös häpeissäni ja henkisesti koi olevani lyöty.
Häpesin itseäni, kehoani, osaamattomuuttani synnyttää. Olin voimaton ja kivuissani.
Muistan sen hetken seuraavana päivänä kun Esikoinen tuhisi hiljaa omassa kopassaan ja minä makasin Puolison vierellä sängyllä. Aurinko valaisi huoneen. Puoliso katsoi minua silmiin ja minä purskahdin itkuun.
Purskahdin itkuun ja sopersin, ettei minusta ole edes synnyttämään lasta oikein, että minä olen huono äiti, nainen, ihminen.
Häpeä oli niin vahva tunne, että se peitti hetkellisesti alleen Esikoisen syntymisen onnen.

Miksi?
Miksi minä häpesin?
Koska koin, etten ollut synnyttänyt. Koska koin, että koko maailma ajattelisi ettei sektio olisi synnytys.
Häpesin kertoa, että Esikoinen syntyi sektiolla, ajattelin että en kuulunut synnytystarinoita jakavien äitien kerhoon. Enhän ollut oikeasti synnyttänyt.

Mistä tämä sitten kumpusi?
Valitettavasti minun on pakko todeta, että yleisestä ilmapiiristä.
Seurasin monia keskustelupalstoja Esikoisen raskauden aikana.
Monilla puhuttiin sektioista, mutta siitä puhuttiin lähinnä ajatuksella ettei se ole oikea synnytys. En osannut osallistua keskusteluun, mutta koin sen outona ja absoluuttisena. Suunniteluta sektiota odottavat poistuivat ryhmistä omiin ryhmiinsä, joissa illmapiiri varmaan oli erilainen.

Minulle jäi vahvasti tunne että Sektiota ei lasketa synnytykseski. Sektiolla maaillmaan tulleeen lapsen äiti ei voinut kertoa ponnistamisesta, hänen kehonsa ei ollut tehnyt ihmenaisen veroista työtä.

Kun minulta kysyttiin miten synnytys sujui.
Vastasin häpeillen, että huonosti. Kerroin punastuen sen päättyneen kiireelliseen sektioon.
En olisi halunnut puhua koko asiasta.

Koko naiseuteni, kuviteltu äitiyteni ja vanhemmuuteni oli lyyhistynyt ja rakensin sitä uudeksi pala palalta noina Esikoisen ensimmäisinä elinviikkoina. Kun veljeni kävi meillä ja puhuin aiheesta hänelle hän tokaisi minulle “ Sinä voit vastata ihmisille vain, että synnytys sujui ok. Ei sinun tarvitse selitellä mitään. Sinä olet elossa ja lapsi on elossa. Se on ainoa jolla on merkitystä, ei sillä millä tavoin lapsi tähän maailmaan syntyi. “

Haluaisin toki kirjoittaa teille, että tuo hetki vapautti minut syyllisyydestä, häpeästä ja vääristyneiltä ajatuksilta.
Mutta ei se aivan niin pian sujunut. Lakkasin kuitenkin selittelemästä Esikoisen syntymää. Aloin nähdä hänen syntymänsä syntymänä muiden joukossa. En syyllistänyt itseäni, enkä antanut muiden sektiota vähättelevien mielipiteiden mustata mieltäni.

Lähipiirissämme on syntynyt useampi lapsi sektiolla. Koskaan en kyseenalaistanut etteivätkö ne olisi olleet oikeita synnytyksiä. Koskaan en ajatellut niistä naisista, että he eivät ole kunnon naisia, että heidän kehonsa olisivat pettäneet heidät.

Miksi siis olin niin armoton itseäni kohtana?
En tiedä.
Ehkä koska kuvittelin olevani kaikkivoipa, ihmenainen?
Todellisuudessa en edelleenkään tiedä.

Sektio on synnytys.
Siihen liittyy paljon riskejä, komplikaatiovaara ja se on toipumisen kannalta usein paljon huonompi vaihtoehto kuin alatiesynnytys.
Mutta se on synnytys.

Se että pusertaa lapsen maailmaan alakautta kivun ja tuskan kautta ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Eivät ne äidit ole parempia kuin ne jotka synnyttävät sektiolla.
Se ei vaikuta millään tasolla siihen millaisia äitejä heistä kasvaa.
Lapsen on tultava kohdusta ulos.
Tavalla tai toisella. Se ulostuleminen on lapsen syntymä.

Ennen moni nainen tai vauva olisi kuollut synnytykseen joista he näinä päivinä selviävät pienin ruhjein.
Sektio on aina iso asia.
Siihen lähdetään harvoin (Suomessa) kevyin perustein (joissain muissa maissa tilanne on eri).
Edes heille keille sektio olisi perusteltu tapa synnyttää voi olla vaikea saada suunniteltua sektiota. Alapääsynnytystä suositaan ja hyvästä syystä.
Silti, tämäkään ei poissulje sitä että sektio pitää hyväksyä synnytysmuotona.

Minulta kesti 5 vuotta tulla täysin sinuiksi tämän asian kanssa.
Viisi vuotta, että ollaan päästy siihen pisteeseen että voin kertoa Esikoisen sektiosynnytyksestä ilman huonomuudentunnetta.

Viisi vuotta.

Toivon, että asenneilmapiiri muuttuu. Toivon että kukaan ei joudu painimaan samankaltaisten häpeäntunteiden kanssa kuin minä.

Tiedän kuitenkin ettei se muutos tapahdu kovin nopeasti.

Siksi halusin kirjoittaa tämän kertomuksen julkisesti.
Kertoa että minä olen synnyttänyt kaksi lasta. Yhden sektiolla ja yhden alateitse.
Molemmat synnytykset ovat olleet synnytyksiä. Kumpaankaan ei saisi liittyä häpeää.
Jokainen synnytys on erilainen.
En minä myöskään tiedä miltä tuntuu synnyttää lapsi nopeasti ja helposti. En tiedä miltä tuntuu avautua ihan vain muutamassa tunnissa ja ponnistaa lapsi kerralla ulos.
On paljon asioita joita en voi tietää omien kokemusteni pohjalta.
Se ei silti tarkoita, ettei minun kokemukseni olisi aivan yhtä oikea.
Se ei tarkoita, etten minä olisi SYNNYTTÄNYT kahta lasta.
Tämä on asia, joka meistä jokaisen on hyvä muistaa.
Hyvä muistaa itsensä ja muiden takia.

Huhtikuu on maailmanlaajuinen sektiosynnytysten tietoisuuden lisäämiseksi nimetty kuukausi.

Kerro sinäkin oma tarinasi sektiosynnytyksestäsi.

Kuvina aiheeseen täysin liittymättömiä maisemakuvia.
Minulla olisi itseasiassa kuvia tuosta synnytyksestä, mutta ne kuvat ovat kaikki kovalevyllä, jonka palauttamista me edelleen odottelemme (näitä välivuoden jälkimaininkeja, mutta se on aivan toinen tarina se).

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com