Sateenkaarivauva

Julkaistu 23.8.2018

Sain eilen ystävältäni viestin, jossa hän kertoi hänen ystävänsä juuri menettäneen syntymättömän lapsensa.
Tämä ystäväni oli itse kokenut reilu vuosi sitten keskenmenon ja tapahtunut nosti hänelle muistot pintaan. Häntä itketti, siitä huolimatta, että hän piti sylissään nyt tervettä vauvaa.
Hän laittoi minulle viestiä koska tiesi minun tietävänä mitä hän kävi lävitse. Olinhan minäkin menettänyt sen ensimmäisen lapsen keskenmenon myötä.
Sen ensimmäisen unelman, ensimmäisen alun jonka piti olla mahdoton.

Keskenmenosta puhutaan edelleen vähän, se on surullinen tabu joka tuntuu elävän lähinnä sen kokeneiden ihmisten muistoissa ja silmien kyyneleissä.
Perheille, joihin on keskenmenon/menojen jälkeen syntynyt lapsi, tai useampi, harvemmin ymmärretään antaa se myötätunto, jota moni ehkä kuitenkin kaipaisi vielä vuosienkin jälkeen keskenmenosta.

Itse en enää saa kyyneleitä silmiin muistellessani sitä aikaa Berliinissä kun unelmani valuivat minusta punaisina veriklimppeinä vessanpyttyyn.
Muistan kyllä edelleen sen viiltävän kivun, muistan ne tukahdetut kyyneleet kun makasin sikiöasennossa ateljeehuoneeni puulattialla. Muistan sen kaiken.
Aika vie kuitenkin kipua pois tästä päivästä. Aika tekee muistosta haikean, surullisen, tapahtuman jota ei haluaisi kenenkään joutuvan käymään lävitse. Ja silti niin moni joutuu niin käymään.

Minulle selvisi eilen miksi kutsutaan sitä lasta, joka syntyy elävänä keskenmenon tai kohtukuoleman jälkeen. Hän on Sateenkaarivauva.
Nimitys on minusta sydäntäsärkevän kaunis.

Olen itse kutsunut Esikoista sateenkaarilapsekseni jos vauvasta saakka. En kuitenkaan tiennyt, että hän on ihan oikeasti myös sitä.
Minulle nimitys edusti jotain muuta, kutsuin häntä sateenkaarilapsekseni koska hän on aina ollut niin sateenkaarimainen. Värikäs, lempeä, kaikkea rakastava.

Kun sain tietää olevani raskaana ensimmäistä kertaa, kylmässä talvisessa Berliinissä, vailla ketään jolle tietoa jakaa, pidin sitä mahdottomana onnenpotkuna.
Oli kuin jokin uusi ovi olisi avautunut minulle siihen maailmaan, joka minulta jo kerran oli suljettu.
Aloin haluamaan asumaan tuohon maailmaan vaikka aikaisemmin en ollut edes tiennyt haluavani sinne.
Ja kun se kaikki otettiin minulta taas pois, vailla varmaa lupausta uusinnasta, peittivät minun taivaani sadepilvet.
Sen takia ymmärrän sateenkaarivauva- termin. Sen miten sateen jälkeen aurinko tulee esiin, miten tummaa taivasta vasten piirtyy värikäs sateenkaari, kuin merkkinä toivosta.

En tiedä voiko kokemuksia verrata. Onko yhden sateenkarilapsen tausta rankempi kuin toisen. Jokainen joka on menettänyt lapsen, elänyt läpi keskenmenon ja sen tuoman surun, pettymyksen, riittämättömyydentunteen ja itkun on kärsinyt enemmän kuin kenenkään tarvitsisi. Se, että jotkut käyvät läpi nuo samat hetket ja tunteet uudelleen ja uudelleen tuntuu lähes kestämättämöltä kidutukselta. Ja kaikille se sateenkaari ei koskaan ilmesty taivaalle. Kaikki eivät koskaan saa kantaa omaa sateenkaarilastaan kotiin.

Usein se hetki, se hetken outo hiljaisuus, joka valtaa kun ryhmässä joku kertoo elävää lastaan edeltäneen keskenmeno. Se outo, nolostunut hiljaisuus. Puoliääneen mutistut pahoittelut. Ehkä joskus hiljainen päännyökkäys: tiedän, olen käynyt läpi saman.
Keskenmenoja, kohtukuolemia, tarinoita, joiden loppu ei ole ollut onnellinen.
Silti niistä ei puhuta, ei haluta tehdä numeroa. Ehkä ihan vähän hävetäänkin.

Ehkä juuri siksi tämä nimitys: Sateenkaarilapsi, sateenkaarivauva, on mielestäni niin kaunis. Sen ymmärtävät ne ihmiset, jotka itsekin ovat asian läpikäyneitä. Ja muille, no muille se on vain kaunis hellittyelynimi pienokaisesta.

Sateenkaarilasten päivää vietetään vasta lokakuun 15. päivä, mutta halusin nyt jo kertoa tästä teille koska tämä nimitys tuli minulle uutena, yllättävänä ja positiivisena asiana. Kuin olisi jokin tapa nyt ilmaista asia, ilman että täytyy aiheuttaa muille ihmisille ahdistava tunne siitä että pitäisi osata sanoa jotain. Ja ehkä he, jotka tietävät mitä käyt lävitse, osaavat myös katsoa sinua eri tavoin, nyökätä, sanoa että hei, meilläkin asuu sateenkaarivauva.

Meidän oma sateenkaarilapsemme herää aamuisin hiukset pörrössä, siniset silmät sirrillään, eikä tiedä lainkaan miten odotettu hän olikaan tähän maailmaan.
Hän polkee pyörällä kouluun, eikä tiedä miten paljon minä pelkäsinkään kantaessani häntä kohdussani ne 9 kuukautta.
Hän kiipeilee puihin ja nauraa omaa hersyvää nauruaan, voimatta aavistaa miten paljon pelkäsinkään menettäväni hänet vielä senkin jälkeen kun hän oli jo syntynyt.
Hän pelaa jalkapalloa, rakentaa legoilla, tappelee Kuopuksen kanssa ja halaa hyvänyöntoivotukseksi, vailla ymmärrystä siitä, että hän oli meille se joka avasi sen oven suljettuun maailmaan, hän oli meille se joka toi sateenkaaren mustalle taivaalle.

Teille rakkaat siellä sadepilvien keskellä: minä ajattelen teitä. Minun myötätuntoni ja empatiani on teidän puolellanne, minä voin vain aavistaa mitä te käytte lävitse, odottaessanne omaa sateenkaartanne. Minä toivon, toivon niin julmetun kovasti, että tekin vielä elätte sen päivän kun pilvien välistä paistaa aurinko joka piirtää nuo maagiset kirkkaat värit teidän taivaallenne.

Ja kaikki te, joilla on oma sateenkaarilapsi, halatkaa heitä yhden ylimääräisen kerran tänään. Onnitelkaa itseänne, olkaa kiitollisia.
Ja te kaikki muistakaa, että te ette ole yksin.
Sateenkaaria on miljoonia. Ja niistä on lupa puhua.
Meidän on vain opittava tunnistamaan toisemme ja tunnustamaan omamme. Sillä yhdessä me loistamme kirkkaammin.