Sateenkaaren pää

Julkaistu 23.5.2017

Aurinko paistaa ja moottoritie on tyhjä.
Sininen taivas ja kumpupilvet.
Ajan kohti ystävän mökkiä.
Päätin pitää vapaapäivän keskellä viikkoa.
Minä ja lapset.
Mennään mökille.
Kalifornian ystävä tarjosi omaansa meille.

Sanoi: menkää, nauttikaa.
Ja nyt me olemme matkalla.
Matkalla läpi alkavan Suomen suven.
Hetkeksi tyhjentämään mielemme.
Hengittämään metsää.

Puoliso ei päässyt mukaan.
Töitä, töitä, töitä.
Minulla on vapaus lähteä.
Vapaus olla tekemättä töitä.
Lähteä ja kokea.
Mutta minun työni ei pääty koskaan.
Minä teen sitä silloin kun sitä tarjotaan.
Valintoja.
Sitä kai elämä on.
Ihan kokoajan.

Valintoja.

Taas on monta päivää säädetty, pohdittu, käännetty ja väännetty tätä meidän elämäämme.
Töitä, toista työtä, kokouksia, pyykinpesua ja astianpesukoneen täyttöä, puutarhatyömailla nurmikon esiin kaivamista.
Ja kokoajan jossain takaraivossa se kysymys siitä, miten asiamme nyt järjestäisimme.
Mikä olisi meille parasta.

Ja vaikka ajatus pienestä visiitistä kodissa, edes muutaman viikon lomasta vain siellä, on se joka oikeasti on ainoa oikea.
Niin juuri sen ajatuksen me kuitenkin nyt ammuimme alas.
Me puhuimme, luimme ja ksyimme asiaa tietäviltä.
Me arvioimme riskejä.
Ja päätimme olla ottamatta sitä riskiä että viisumimme evättäisiin tuon matkan takia.

Liian paljon pelissä.
Liian isot panokset.
Liian paljon tunteita.

Mutta nyt päätös on tehty.
Sen kanssa on pakko elää.
Vaikka se ei hyvältä tunnu.
Hukutan ahdistusta töihin. Toisaalta työt ovat se yksi asia jota olen kaivannut entisestä elämästäni.
Työt. Työyhteisöt, vapaus ajatella taidetta.

Tämä kaikki on kuitenkin ollut niin kovin väsyttävää.
Nämä kaikki ristiriidat. Hyvät ja pahat asiat.
Tämä välitila. Jatkuvat muutokset.
Lasten sydäntäraastava koti-ikävä.
Haluaisin loman.
En tiedä minne.
En tiedä mitä se sisältäisi.
Mutta hetken hengähdyksen.

Siellä se siintää. Punainen mökki. Keskellä koivumetsää.
Valkovuokot loistavat vihreiden koivujen juurella.
Aurinko siivilöityy puiden läpi ja koko metsä pauhaa linnunlaulusta.

Hengitän syvään.
Esikoinen tarttuu minua kädestä.
Vau, hän sanoo. Äiti, me taidettiin juuri löytää saateenkaaren pää.

Naurattaa.
Mutta sitä tämä päivä oli, sateenkaaren päätä.
Poissa kaikesta.
Ulkona, aamusta iltaan.
Istuttiin ja katseltiin maisemaa.
Lapset leikkivät, rakensivat majaa.

Minä katselin heitä ja olin hiljaa. Kuuntelin lintuja. Kitkin kukkapenkkiä.
Katselimme tulta.
Katselimme vettä.
Ensi kerralla otetaan isä mukaan, Esikoinen sanoo.
Minä nyökkään, niin otetaan.
Hänkin ansaitsee tämän.
Tämän hetken onnen.
Hetken unohduksen.

Luonto imaisi meidät omaan kuplaansa, tunnit soljuivat toistensa ohitse. Ei ollut kiire, ei ollut tarvetta olla misään muualla kuin juuuri siinä.

Katselin taivasta ja imin itseeni sitä Suomen luontoa, jota aina muualla ollessani kaipaisin.

Suljin silmäni ja annoin sammaleen hajun täyttää sieraimeni, annoin kuusimetsän äänien täyttää korvani.
Tästä minä saan voimia, tähän minun on hyvä palata kun on vaikeaa, ajattelin.
Ja siinä, koivumetsän keskellä, valkovuokkoseppeleitä tehdessäni, muistin taas, että tämä on lapsiemme lapsuutta. Että nämäkin hetket jäävät heidän muistoihinsa. Nämäkin hetket jäävät minun muistoihinin.

Ja minä tiesin että juuri tätä päivää minä en tule koskaan unohtamaan.

Työt jatkuvat,
Välitila jatkuu.
Elämä jatkuu.
Mutta kaiken tämän keskellä, minä yritän muistaa mistä minä tulen.

Yritän muistaa koivujen hehkuvan valkoisuuden, peltojen kynnetyn tummuuden. Vihreiden kymmenet eri vivahteet keväällä kun luonto räjähtää kasvuun. Mullan tuoksun, valkovuokkojen loisteen.

Yritän muistaa suomalaisen järvimaiseman.
Yritän muistaa auringon joka ei laske.
Yritän muistaa, metsämuurahaisen aherruksen ja nuotion tuoksun.
Yritän muistaa, että minä olen osa tätä kaikkea.
Yritän muistaa että minäkin olen vain yksi ihminen.
Yritän muistaa että sateenkaaren päitä on oikeasti olemassa, pitää vain osata katsoa.