Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sateen tuoma yksinäisyys

23.11.2018

 

Sen haistoi ilmasta heti kun astuimme ulos lentokentän ovista.
Sateen.
Sen haistoi vaikka seisoimme keskellä vilkasta ajoneuvoväylää, betoniarakenteiden ympäröimänä. Märkä maa heijasti autojen takavaloja ja pakokaasujen läpi saattoi haistaa vienon maan ja lehtien tuoksun.

Kun pääsimme kotiin, vihdoinkin kello 23 illalla, ja minä keitin keittiössä spagettia iltaruuaksi kuulin ulkona äänen jota en ole kuullut pitkään aikaan.
Avasin keittiön oven ja kuuntelin sateen ropinaa kattoon, haistelin huumaavaa tuoksua, joka lähti kuivasta maasta sateen kastellessa sitä pisaroillaan.

Nautin tuoksusta, nautin syksyn tunteesta, nautin koko sydämeni pohjasta siitä sateen äänestä ja sen tuomasta puhtaudesta. Samalla mieleni pohjalta, jostain tunteiden syvimmästä kolosta nousi myös pieni melankolinen varjo, kuin muisto, yksinäisyydestä.

Minä rakastan syksyä.
Rakastan kuulaita aamuja, luonnon lähtölaulua, sitä hetkeä kun kaikki on kaunista ja selkeää ennenkuin se vetäytyy lepoon talven tieltä. Rakastan pimeneviä iltoja, kynttilänvaloa ja syytä kaivaa villavaatteita kehon lämmikkeeksi.

Lapsemme rakastavat syksyä ehkä vielä enemmän kuin minä.
Se riemu, kun kerroin heille että voimme mennä keräämään syyslehtiä ja ajamaan pyörillä lätäköiden lävitse oli suunnaton.
Se ilo, kun sai pukea välikausihaalarin, ilo, jota en olisi koskaan kuvitellut moisesta aiheesta tulevan.

Ne hymyt, joita auringon välke lätäköissä heissä aiheutti, se nauru ja innostus kun puut olivatkin muuttuneet poissaolomme aikana vihreästä oranssiksi ja tulenpunaiseksi, niitä ei voi sanoin kuvailla. Vilpitön lapsen nauru; hymy, joka yltää silmiin asti; innostus, joka tarttuu kyynisempäänkin aikuiseen pakottaen hymyn huulille.

Minä katselin lapsiamme, katselin heidän riemuaan ja mietin samalla miksi syksy toi mukanaan sen pienen muiston yksinäisyydestä.
Mistä yksinäisyydestä? mietin.
Miltä ajalta?
Tunnustelin sydämeni sopukoita, kuuntelin mikä yksinäisyys resonoi eniten, yksinäisyys mistä, kenen poissaolosta, mikä toi muiston yksinäisyydestä, mikä oli tämä tunne, joka pyyhkäisi ylitseni tämän syksyisen väriloiston keskellä.

Muistin, että oikeastaan kaikki ihmiset, jotka olen menettänyt elämässäni ovat lähteneet syksyllä. Kun puut ovat olleet paljaana ja maa mustana, minä olen surrut. Surrut läpi pimeimmän ajan vuotta ja löytänyt hymyn ja ilon vasta keväthankien loisteesta. Mutta se on ollut erilaista yksinäisyyttä. Se on ollut surua, ei oikeastaan sitä yksinäisyyttä, jota mieleni nyt yrittää tavoitella.


Katsellessani lapsiani muistan vahvimmin vanhemmuuden tuomat yksinäisyyden tunteet. Ne ravisuttavat, rikkirepivät yksinäisyyden tunteet, jotka vavisuttivat kehoani ja mieltäni enemmän kuin mikään koskaan. Ne tulivat aina syksyisin. Kuin muuttolintujen parvet olisivat jättäneet jälkeensä tuon tumman harmaan aukon, tuon sisuksia nakertavan hiljaisen yksinäisyyden. 

Kun elin Esikoisen ensimmäistä syksyä, lähdin lokakuuksi Berliiniin hänen kanssaan taideresidenssiin.
Elin yksinkertaista elämää, kaupungissa, jota rakastin, mutta josta tunsin hyvin vähän ihmisiä.
Residenssin toiset taiteilijat olivat kaikki nuoria lapsettomia tai sitten heidän lapsensa olivat jo niin vanhoja että pärjäsivät omissa kotimaissaan ilman äitiä/isää ilman mitään ongelmaa.

Minä olin se, joka lähti kaikista iltaohjelmista kello 19 kotiin ja kieltäytyi ravintolakierroksista.
Minä olin se joka heräsi aamuisin kello 6 vaeltamaan pitkin Mauerparkin polkuja valokuvaten ja lasta vaunuissa lykkien.
Mutta siellä minä en ollut yksin.

Se yksinäisyys, josta minä puhun on se vanhemman tuntema yksinäisyys kun hän on omassa kotonaan, elää omaa arkeaan. Puoliso vierellään, elämä kohdillaan. Se on yksinäisyyttä josta äidit puhuvat vasta kun siitä oikeasti ksyytään, kun siitä oikeasti kaivellaan.
Niin moni ystävistäni on myöntänyt sen, mutta vasta myöhemmin, kun se on jo ohitse.
Se ensimmäisen vuoden yksinäisyys. Se salakavala yksinäisyys joka saa itkemään suuria suolaisia kyyneleitä hiljaa yön pimeydessä.

Se yksinäsyys josta hävettää puhua.
Koska tiedänhän minä, muistanhan minä, ettei mitään järkevää syytä yskinäisyydelle ollut.
Oli Puoliso, oli ystävät, oli perhe. Kaikki siinä ympärillä.
Oli lapsi.
Koskaan en ollut yksin.
Kaikki oli hyvin.
Eikä se yksinäisyys ehkä tarkoitakaan ettei asiat ole hyvin.
Se vain tuntuu olevan perustavanlaatuinen tunne, joka iskee varsinkin äiteihin, halusimme sitä tahi emme.
Se tunne siitä ettei kukaan voi oikeasti tietää ja tuntea samoin kuin me.
Se tunne, tunne ettei kukaan voi oikeasti ymmärtää mitä juuri me käymme läpi.
Emmekä me voikaan. Ei kukaan voi.


Jokaisella meistä elämäntilanne on erilainen.
Meistä jokainen käy läpi jonkun erilaisen polun tullakseen äidiksi. Uskon, että se ensimmäisen vuoden yksinäisyys liittyy osittain juuri siihen. Oman itsensä löytämiseen. Oman itsensä uudelleen luomiseen.
Sen roolin paikantamiseen, kuka minä olen nyt kun minulla on tämä lapsi.

Sanon, että yksinäisyys liittyy osittain tähän, osittain siksi koska muistan myös tämän saman tunteen syöneen minua Kuopuksen vauvavuoden syksynä.
Miksi se tunne juuri vahvistui syksyisin, sen uskon olevan henkilökohtaista.
Tai ehkä muistoni vain maalaavat ne tunteet syksyyn.
Ehkä minä olin aivan yhtä yksinäinen keväällä tai kesällä.
Muistot yksinäisyyden hetkistä ovat kuitenkin ne jotka ajoittuvat syksyyn.

Muisto kun seison keskellä marraskuista räntäsadetta Helsingin rautatieasemalla, yksi lapsi käsipuolessa toinen rattaissa. Ihmiset vaeltavat ohitseni kaikilla kiire. Yritän pyytää apua jotta saisin lastenvaunut nostettua vanhan paikallisjunan kyytiin, sellaisen jossa ei vielä ollut matalaa lattiaa. Kukaan ei auta. Kukaan ei pysähdy. On kuin olisin näkymätön. Siinä minä seison lapsineni, syksyn pyyhkiessä ylitsemme ja minun hiljaisten päänsisäisten huutojeni kaikessa kohti harmaata taivasta. 

Muisto kun istun ateljee asuntomme parvella keskellä yötä ja pidän sylissäni juuri nukahtanutta Esikoista. Kello on kaksi yöllä, lapsen oli taas vaikea nukahtaa. Lopulta hän nukahti syliini, minun istuessa työhuoneessani katsellen ulkona nousevaa kuuta. Se yksinäisyys joka hiipi sisääni puiden paljaita oksia katsellessani, naapuruston pimeitä ikkunoita tuijottaessani, kuunnellessani alakerran makuuhuoneesta kuuluvaa tasaista hengitystä Puolison nukkuessa. Se yksinäisyys joka sai minut laskemaan Esikoisen viereeni sänkyyn, niin että itse makasin Puolison ja Esikoisen välissä, rakastettuna, tarvittuna, haluttuna, ja silti niin yksin. Se yksinäisyys joka sai kyyneleet valumaan silmäkulmistani kohti tyynyä ja kuiskaamaan hiljaa yöhön “Minä rakastan teitä niin paljon”.


Se yksinäisyys liittyy johonkin, jota ulkopuolisen on vaikea saavuttaa. Se liittyy siihen erikoislaatuiseen suhteeseen joka syntyy kun on lapsessa kiinni 24/7, kun kannat häntä läpi yön, kun vietät kaikki hereilläoloaikasi hänen kanssaan. Kun hoivaat ja huolehdit. Kun oma kehosi on olemassa vain toisen turvaa ja ravintoa varten. Kun hukkaat itsesi hetkeksi. 

Se yksinäisyys poistuu, haihtuu, kalpenee kun lapsi kasvaa.
Palaa ehkä hetkeksi kun seuraava lapsi syntyy, kuitenkin jo silloinkin tiedät sen poistuvan.
Onko se sitten välttämätön asia.

Tuleeko meidän kaikkien vain sietää yksinäisyyttä. Painia niiden tunteiden kanssa, ettei kukaan tässä maailmassa ymmärrä meitä. Purra hampaat yhteen, antaa tunteiden ja halun itkeä lakastua kuin kukkasten syksyn sateiden myötä. Elää läpi se vaihe, kunnes kevät taas koittaa ja uudet verot puskevat mustasta mullasta kohti aurinkoa. 

Minä en edelleenkään tiedä miten yksinäisyyden poistaisi, mutta minä uskon, että meillä, ihmisillä olisi kyllä keinoja sen lieventämiseen. Sen siedettäväksi tekemiseen.


Minä olen puhunut tästä niin monta kertaa, että meidän tulisi avata elämäämme enemmän, puhua vanhemmuudestamme enemmän, niistä ikävistäkin asioista. Mutta uskon tähän niin voimakkaasti, että toistan itseäni, kerta toisensa jälkeen.
Meidän tulisi jakaa elämämme. Jakaa, olla rehellisiä.
Lakata olemasta vain omissa poteroissamme.
Puhua, kertoa, avata ovensa, silloinkin kun koti tai mieli on kaikkea muuta kuin edustava.

Katsellessani kuinka lapsemme kiipeävät puuhun keräämään juuri täydellisen värisiä oransseja vaahteranlehtiä, mietin että vaikka se minun lasteni ensimmäisen vuoden yksinäisyys onkin jo aikaa sitten väistynyt, vaikka minulla ei enää ehkä ole niitä sielun musertavia tunteita, että olen yksinäisin ihminen maailmassa, muistot siitä elävät edelleen vahvana. 

Niiden muistojen tähden minä olen alkanut kirjoittaa. Puhua ääneen siitä mitä tämä vanhemmuus on minussa herättänyt. Mitä ajatuksia, tunteita, millaista tämä on minulle.
Minä uskon ja koen, että me voisimme auttaa toisiamme puhumalla, kertomalla, olemalla enemmän läsnä.
En usko, että yksinäisyyttä voi poistaa, en usko että siihen on mitään yhtä lääkettä.
Mutta me voisimme ehkä opetella myötätunota, empatiaa.
Me voisimme ehkä saada itsemme ja toisemme ymmärtämään että tämä on tavallista, koska se on sitä.
Pikkulapsiaika on myös yksinäistä, raskasta, uuvutavaa.

Ja siihen saa nykyään kovin vähän apua. Niihin tunteisiin, siihen yksinäisyyteen. Itsensä uudelleen rakentamiseen.
Lastensaamista edelleen glorifioidaan, puhutaan vain siitä kuinka ihanaa se on.
Ei kehdata, haluta viitsitä kertoa kuinka se repii meidän minuuttamme, meidän ajatuksiamme, meidän koko identiteettimme kappaleiksi ja sitten meidän tehtävämme on kasata se uudelleen.
Jotkut vanhemmat ovat siinä parempia, selvittävät palapelin nopeammin kuin toiset.
Jotkut unohtavat ne tunteiden tuomat olotilat nopeammin kuin toiset, jatkavat elämäänsä, muistavat vain kauniit asiat, eivät niitä raskaita.
Toiset eivät ehkä koskaan osaa päästää irti niistä surullisista hetkistä. Joillakin yksinäisyyden tunne jää päälle, rikkoo avioliiton, istuttaa melankolian siemenen syvälle kantajan sydämeen ja kun se lopulta kasvaa puuksi asti on jo liian myöhäistä.

Minä toivoisin, että tämän yksilökeskeisen maailman aikana, me keskittyisimme jakamaan toistemme kanssa rehellisesti näitä tunteita.
Näitä vanhemmuuden tuomia ajatuksia, epätoivonkin hetkiä.
Kertomaan miten joskus itkettää, miten ei jaksanut vaikka olisi pitänyt. Miten onnen hetkellä tunsi olevansa yksinäisempi kuin koskaan.
Ehkä jos me kaikki kerromme, puhumme ja jaamme tarinoitamme, ehkä me saamme sitä tunnetta lievitettyä.
Ehkä tietoisuus siitä, että tunteet kuuluvat vanhemmuuteen, myös yksinäisyys, ehkä tietoisuus siitä, että siitä saa puhua ilman tuomitsemista, ehkä tunne siitä, että yhteiskunta on siinä ympärillä siitä huolimatta hyväksyvänä, myötätuntoisena, ehkä se saa aikaan jonkun eron.

Syksy, tällä kertaa minä olen valmis.
Tänä syksynä minä en kiertele, en kaunistele, en välttele puhumasta asioita niiden oikeilla nimillä.
Nostan katseeni kohti punaisena hohtavaa vaahteraa, ja mietin kaikkia teitä vanhempia sillä jossain, mietin auttaako tämä jotain teistä, mietin tartutteko käteeni ja lähdette tähän samaan.
Puhutaan, ollaan rehellisä, tehdään elämän kompastuskivistä asteen verran siedettävämpiä, yhdessä.

Lapset leikkivät auringonpaisteessa, maa kiiltää märkänä. Esikoinen juokseen lätäköstä toiseen ja huutaa minulle
“Talvi on elämän parasta aikaa!”.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »