One glass of milk, please

Sateen jälkeen

16.06.2017

Ohi ajava auton valot valaisevat hetkellisesti makuuhuoneemme toisen seinän.
Havahdun unestani ja avaan silmät.
Ympärillä on pimeää, ulkoa kuuluu vaimea sateen ääni. Asunto tuoksuu kostealta, vuorelta.

Ajoimme edellisenä päivänä kaksi tuntia pohjoiseen. Läpi hassun Bosina-herzegovinan maa-alueen, ylös alas kukkuloita. Vuorille, tähän taloon.
Tämä maa on häkellyttävän kaunis.
Kontrasti jylhien vuorten ja meren välillä on huima. Vuoristotiet ovat kapeita, mutkikkaita serpettiiniteitä.

Me ajoimme nopeusrajoitusten mukaan, silti hirvitti. Ohi pyyhälsi kymmeniä paikallisia autoja, jotka ajoivat paljon nopeammin. Risteykset ovat tässä maassa täysi mysteeri minulle. Niissä ei tunnu olevan mitään tolkkua. Säännöt ovat olemassa, autovuokraamosta sain mukaani pienen vihkosen, jossa kerrattiin maan liikennesäännöt. Käytännössä kukaan ei tunnu noudattavan niitä.

Matkalla pysähdyimme pieneen kyläpahaseen kauppaan. Puoliso lähti hakemaan maitoa. Minä jäin istumaan lasten kanssa kaupan takapihalle, varjoon. Aurinko porotti taivaalta armotta ja kirkkaasti. Tunsin kuumuuden, pölyn ja betonin tuoksun.
Ohi ajoi vanhoja autoja, takapenkeillä lapset ilman turvavöitä, ikkunat auki.
Katselin kohti vuoria, rinteillä loistivat vihreinä pistaasipensaat. Kaukana vuorten yllä liisivät linnut, ehkä kotkia.
Näimme matkalla niin paljon sodan runtelemia asumuksia, kyliä.  Jälleenrakennus on hidasta. Sodasta on niin vähän aikaa. Sodasta paranee hitaasti.
Maisema paranee nopeammin kuin ihmismieli.
Mutta kuinka ihmismieli voi parantua, jos näkyvillä on vielä näin paljon konkreettisia muistuksia sodan tuhoista.
Matka jatkuu, tiet kapenevat, kylät muuttuvat pienemmiksi.  Isäntämme tapaa meidät, kun matkaa talolle on enää muutamia kilometrejä.
Nousemme vuoren rinnettä ylös.
Lisää betonisia matalia rakennuksia, joitakin on korjattu, toisia ei. Monelle on tullut edullisemmaksi hylätä vanhat asumukset, tai rakentaa uusi kuin korjata vanha. Vuorten rinteet ovat täynnä vanhoja muureja, kotien, puutarhojen ja viljelysmaiden muureja. Käsin rakennettuja kivikasoja.

Saavumme talolle, itse talo on vaatimattomapi kuin edellinen asuinpaikkamme. Enemmän autenttinen; matalat huoneet, kaakelilattiat. Kivitalo, jonka on suuniteltu pysyvän edes suhteellisen viileänä kuumina päivinä. Takapiha on mykistävän kaunis. Hengitän syvään, katselen edessäni levittyvää vuorimaisemaa. Tummia pilviä on kerääntynyt taivaalle, ajomatka tuntuu pienenä kiristyksenä otsalohkossa ja olkapäissä. Siirtymät ovat vaikeita, myös minulle. Siitä huolimatta tämä maisema saa minun sydämeni sykkimään hieman tiheämpään.

Vuoret siintävät sinisenä kaukaisuudessa. Lähellä harmaan ja kerman värinen kallio levittäytyy pihan ympärille. Kuuma aurinko nostaa salvian tuoksun nenääni ja ohitseni lentää perhonen.

Herään kosteaan ja trooppisen tuntuiseen aamuun. Ulkona sataa hennosti. Otan kuuman teekuppini ja kävelen Esikoisen kanssa ulos. Ensin trampoliinille, sitten uima-altaalle.

Kevyt sade ympäröi meidät.
Sitten taivas aukeaa hetkeksi. Lapset haluavat uimaan.  Ympärillä tuoksuvat pistaasipensaat, märkä kivi, vuori-ilma.
Jokainen soluni tuntuu hengittävän tuoksuja, viskovan minut rajulla kädellä takaisin lapsuuteni lomamaisemiin Sveitsin Alpeille. Pienille vuorimajoille.
Tämä sama jylhyys, nämä märän kiven tuoksut. Salvian terävä haju, perhoset jotka lentävät läheltä, melkein istahtavat iholle. Sade joka on kuin lämmin, kostea suudelma.
Tälle maisemalle on sydämessäni oma huone, isäni perintö. Tämä mielenmaisema mykistää minut voimakkuudellaan.
Tämä sodan runtelema maa, joka edelleen nuolee haavojaan, silti paranee.
Joka vuosi askeleen enemmän. Niin vuokraisäntämme kertoi. Joka vuosi he rakentavat tätä omaa pientä paratiisiaan hieman pidemmälle.
Luulen että se on tämän maan tapa edetä, korjata itseään. Askel askeleelta, hitaasti, tasaisesti mutta varmasti.

Lähdemme käymään kaupassa. Puolen tunnin ajo seuraavaan kaupunkiin. Mutkaisia teitä pitkin, pitkin vuoren rinteitä, toisella puolella jylhät kalliot, toisella puolella suora pudotus mereen. Häkellyttävän ja henkeäsalpaavan kaunista.

Tien varsilla kukkivat punaiset unikot, keltaiset kultapiiskut ja siniset nigellat. Sade ropisee pehmeästi auton tuulilasiin ja jossain kaukana horisontissa siintää meren ja taivaan raja.

Kaupan jälkeen kotiin. Lapset pitävät älämölöä takapenkillä. Radiosta tulee Oasista ja muita yhdeksänkymmenluvun hittejä, särisevällä kuuluvuudella. Jostain tulee läpi italiankielinen radiosignaali, kuunnellaan vierasta kieltä, tutulla äänenpainolla. Noin mekin puhumme sveitsinsaksaa, samalla hassulla nuotilla, mietin.

Puoliso katselee maisemia. Ollaan hiljaa. Kosketan hänen polveaan, hän tarttuu hetkeksi käteeni, mutta vain hetkeksi, mutkainen tie vaatii kaksi kättä ajamiseen. Tuijotan tietä herkeämättä, vastaantulijat ajavat keskellä tietä, kunnes väistävät juuri ennenkuin olemme vastakkain.

Syömme lounaan, lapset leikkivät olohuoneessa, odotamme sateen väistymistä. Sade jatkuu, mutta lasten levottomuus on liian suurta, Puolison ärtymys liian pinnalla. Otan Esikoisen ja lähden hänen kanssaan ulos. Puoliso ei kestä sadepäiviä, ei lasten kanssa.

Jätän Kuopuksen leikkimään Puolison tuomilla ranskantuliaisilla ja lähden katsomaan mitä kaikkea piha voisi tarjota meille.
Villinä kasvava salvia tuoksuu, kirskikanpuiden lehdet valuvat vettä. Maa on täynnä jättimäisiä kotiloita. Kaukana, kaukana vuorten takana pilvimassa jo rakoilee. Valkoiset hattarapilvet loikoilevat vuorien välissä olevissa laaksoissa, kevyinä, joutilaina. Kuin odottaen auringon ilmaantumista.

Sade lakkaa. Ilma on kostea, lämmin ja kevyt hengittää. Mieli on puhdas ja kirkas.

Sitä mukaan kun taivas kirkastuu, kirkastuvat maisematkin. Aurinko valaisee kalliot, kaukaisetkin vuoret tulevat esiin sinisen usvan läpi.

Sydämeni sykkii, silmäni loistavat.

Rakennan Kuopuksen kanssa kivipympyrää pöydälle, Esikoinen tulee katsomaan mitä teen. Kerron että etsimme kauniita kiviä ja laitamme niitä tähän pöydälle.
Esikoinen poimii maasta litteän violetin kiven ja lisää sen ympyrään.
“Tässähän on vähän kuin meidän elämän eri seikkailut, äiti” hän hihkaisee ja nauraa oivallukselleen. Lapsia naurattaa, mutta minä, minä katson heitä ja mietin miten oikeassa lapsi onkaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *