One glass of milk, please

Satamassa, Klaanini tykönä

13.07.2017

Sade ropisee peltikattoon ja luo tasaisen monotonisen äänimaiseman.
Kesäillan valo kurkistelee lastenhuoneen ikkunoista, verhojen takaa, ja piirtää pitkiä valokaistaleita puulattiaan.
Esikoinen nukkuu, Kuopus makaa sängyssä ja tuijottaa valon ja varjojen leikkiä sadetta kuunnellen.
Minä istun heidän sängyn laidalla ja kirjoitan.

Takana on kolmen päivää oman Klaanini parissa. Klaani. Nimitys, jota leikkimielisesti nuorempana käytimme kuvaamaan sisarusparveamme. Nimitys, joka sittemin on saanut nimeensä sävyn kiintymyksestä ja jostain jopa verta sakeammasta yhteydestä.

Viikonloppuna vanhempieni luona olivat koko serkuskatras. Meitä sisaruksia on kuusi, neljällä meistä on lapsia. 5,5 vuoden aikana Klaaniimme on syntynyt 9 lasta.

Kun saavuimme Puolison kanssa maanantaina tuohon vanhempieni luomaan utopiaan, meitä oli vastassa kuusi lasta, 8 aikuista. Seuraavat päivät soljuivat ohitse kymmenen aikuisen ja kuuden lapsen voimin. Solahdin takaisin lapsuuteni tapaan elää ja olla. Kävin pissalla (talon ainoassa vessassa ) samalla kun siskoni mies pesi lastensa hampaita, aamuisin mutisimme hyväthuomenet äänet unesta käheinä, katseet vielä jossain kaukana, päivällä keitimme äidillemme teetä, toimme toisillemme teemukeja kysymättä haluatko. Lapset kylpivät kaikki samaan aikaan kylpyammeessa. Söimme kahdella kappaleella jatketun ruokapöydän ääressä. Iltaisin ne aikuiset, jotka eivät nukuttaneet lapsia, maleksivat takapihan ilta-auringossa, potkivat palloa, tai istuivat kukin omissa nurkissaan olohuoneessa.

Lapsista huolehti se aikuinen, joka oli lähimpänä. Talon töihin osallistuivat kaikki, ja kuitenkin halutessaan sai olla yksin.

Siinä sisaruuden ja yhdessä elämisen keskellä mietin, miten miellyttävää olisikiaan kasvattaa lapsia joukolla. Miten paljon toisten aikuisten pelkkä läsnäolo, pelkkä tietoisuus siitä että saa käydä tarvittaessa rauhassa vessassa tai keskittyä tekemään jotain asiaa vain yhden lapsen kanssa, koska lähellä on joku toinen aikuinen joka katsoo muita lapsia.

Miten helppoa olisi elää ja kasvattaa lapsia ryhmässä. Miten paljon se vapauttaisi voimavaroja ja energiaa johonkin ihan muuhun.
Mietin miten pöhköltä tuntuukaan, että me kaikki keitämme yksin kotona lastemme lounasmakarooneja tai istumme jokainen vahtimassa omaa lastamme hiekkalaatikon reunalla.

Kun näinä päivinä riitti, että yksi aikuinen teki ruokaa koko joukolle. Toinen aikuinen vahti lasten kylvetyksen, kolmas aikuinen siivosi keittiön. Pihalla, päiväretkillä, ruokapöydässä, aina oli joku joka kykeni ojentamaan käden, täyttämään vesilasin.
Aina oli joku, jolta liikeni hetki aikaa vahtia lasta jos halusi hake sisältä kupin teetä, kameran tai nakkeja paistettavaksi nuotiolle.

Ja tietenkin tämä side on vahvimpana meidän sisarusten välillä. Kynnys pyytää apua, kynnys tarjota apua on matala, ehkä matalin mitä se on kenenkään kanssa. Me olemme nähneet toistemme kamalat puolet, ne teini-iän aggressiot ja huudot. Me olemme nähneet toistemme kyyneeleet kun koulussa kiusattiin, me olemme nähneet toistemme onnen, kun elämä on ottanut toivotun suunnan.
Me tunnemme toistemme heikkoudet ja vahvuudet. Niin absurdilta kuin se tuntuukuaan, niin koen, että jos lapseni kuuluvat jollekin, he kuuluvat yhtä vahvasti Klaanillemme kuin mitä ne kuuluvat minun pienelle perheellemme.

En tiedä johtuuko tämä vahva side, tämä tunne suvusta, joka pitää huolta omistaan kuin italialainen rikollisjärjestö, meidän kaikkien juurettomuudesta, tietynasteisest nomadiudesta. Johtuuko se siitä, että me olemme joutuneet rakentamaan juuremme, luoneet Klaanimme kantapaikaksi tuon keskellä metsää aukenevan kuplan. Yhdistääkö meitä kaikkia se, että me kasvoimme siellä, mutta myös se että me kaikki olemme eläneet tai elämme pois Suomesta. Me saavumme vanhempiemme luo kuin muuttolinnut, jotka palaavat joka vuosi afrikasta samaan pihapiiriin.

Me hakeudumme lapsuuden rooloihimme, asetumme niihin ponnistelematta, hyväksymme paikkamme Klaanissa, ja silti, tai ehkä juuri siksi, me kykenemme toimimaan yhdessä isonakin joukkona.
Kaiken tämän yhteyden, tämän jaetun yhdessäolemisen, tämän sosiaalisen piirin läsnäolon jälkeen, en enää ihmettele eilisen kotimatkamme tunnetilaa.

Kun ajoimme läpi sateisen Suomen yötä vasten kohti Helsinkiä, katsellen miten taivas muuttui purppuranpunaisesta hempeän roosaksi, miten pilvet värjääntyivät väkevän punaisiksi ja usva vierusti tienvierustojen koivikoita. Katselimme miten pilvet lepäsivät pelloilla ja oranssi kuu nousi vajaana ja suurena niiden ylle. Ja minä koin olevani henkisesti enemmän tuuliajolla kuin pitkään aikaan.

Koin,että tämä kulunut 5kk riepotteli minun sieluani pitkin peltoja ja koivikoita. Kolhi olkapäitäni syreenien peittämiin kiviin ja raapi jalkapohjani hiekkateiden soraan. Minusta tuntui, etten enää tiennyt mihin kuulun, minne me menemme, mitä me enää voisimme kodiksi kutsua.
Kilometrit vilisivät auton alla, takapenkillä Kuopus kitisi ja Esikoinen nukkui, vieressäni Puoliso näpytteli töitä tietokoneella, ja minä nuolin henkisiä haavojani, joita tämä kevät on tahtomattaan minuun jättänyt.

Tämä henkinen kodittomuus, se että on vain ja ainoastaan vieraana toisten ihmisten kodeissa. Ympärillä ei yhtään itsevalitsemaan esinettä. Epätietoisuus siitä koska kaikki päättyy. Epätietoisuus siitä mitä me teemme tulevaisuudellamme. Epätietoisuus kaikesta.
Tunne tuuliajoilla olemisesta oli varmasti niin väkevä, johtuen lapsuudenkodissa vietetyistä päivistä, paikassa jossa minun roolini on seinäänkirjoitettuna. Paikassa, jossa sosiaalisuus on ainoa tapa elää. Paikassa jossa ihmisiltä katoavat tittelit ja kaikista tulee vastuullisia toisistaan.

Ulkona sade on lakannut. Minä olen siirtynyt keittiöön jatkamaan tätä kirjoitusta. Pöydällä on kolme harakankelloa maljakossa. Hain ne siihen ennen iltaruokaa, kaipasin jotain kaunista.

Väsymys painaa jossain silmäluomien takana.

Talon hiljaisuudessa, ulkoa tulevassa kelmeässä valossa on kuitenkin jotain niin maagista että tiedän etten malta vielä sulkea silmiäni nukkuakseni pitkään aikaan. En vaikka takana on yksi valvottu yö, työpäivä puutarhalla ja huomenna edessä toinen rupeama puutarhatöissä.

Minä yritän ohjata laivaani pois ristiaallokosta, löytäää poukkoilevasta kompassista apua, tähystän Puolison rinnalla laivan kannella etsimässä paikkaa mihin voisimme ankkurin laskea, edes hetkeksi. Siinä kaikessa auttaa jo pelkästään se että katselen kuvia menneistä päivistä. Kuvia Klaanista, tai siitä osasta jotka paikalla olivat.

Tämän kaiken myrskyn keskellä minä tiedän, että tässä maailmassa on kaksi paikkaa, johon minä aina tulen kuulumaan.
Puolisoni ja lasteni kanssa tämän kiikkerän paatin kannelle, seilaamaan elämämme merta Ja Klaanini luo satamaan, jossa vesi on tyyntä ja lämmintä, nauru kiirii paatilta paatille.
Tämän kun muistan, nämä henkiset kotini, niin minä selviän.

Kaikesta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *