Joulurauhaa etsimässä

Joulu.
Siinä se on, ihan muutaman päivän päässä.
Kalenterista loppuvat pian pussukat ja toisesta luukut.
Kuukauden päivät osuvat 24 kohdalle. Se niin kovin kovasti odotettu joulu on jo ihan ovella. Tai jossain matkalla sen taakse ainakin.

Joulu on niin kovin usein kulutusjuhlaa.
Lahjoja lahjojen perään.
Lasten toiveiden täyttämistä ja toisaalta ehkä pettymyksiä.
Aikuiset hymyilemässä teennäisesti jos lahja ei ollutkaan mieleinen. Saada piti kuitenkin. Ihan vain saamisen ilosta. Halusta.

Joulu on lasten juhla, sanotaan.
Sitä minä mietin kun katselen harmaaseen joulukuun päivään Kalifornian Piilaaksossa.
Lasten takia kai mekin tämän taas rakennamme.
Ja saamme itsekin siitä paljon, en minä sitä.
Joulumieltä on vain ollut vaikea hakea, tässä 15 asteen lämmössä, lämpiminä päivinä mittari näyttää yli 20 asteen lukemaa. Lapset juoksevat t-paidoissa.

Tämä on sitä samaa aikavääristymää jota pohdin aikaisemminkin. Kun aika ei tunnu kuluvan, elämä valheellisesti tuntuu pysyvän paikoillaan. Vaikka ei aika paikkaa katso, ei sitä kiinnosta ihmisten olotilat tai mielipiteet, aika on siitä itsekäs että se jatkaa vääjämätöntä kulkuaan aina eteenpäin, halusimmepa me tai emme. Joulut tulevat ja menevät. Kuukaudet vierivät ja vuodet vaihtuvat.
Ei aika kysele olemmeko me nyt mukavasti juuri siinä maisemassa johon omissa mielikuvissamme juuri sen hetken haluaisimme viettää. Ei aikaa kiinnosta sataako ulkona hentoisen valkoisia lumihiutaleita luomaan joulutunnelmaa vai kukkivatko pelagroniat joulukuun 18 päivä tienvarasilla.

“Se oikea joulu on Pankavaarassa” ilmoittaa Esikoinen. Hän muistelee viime joulua vanhempieni luona. Kaikkien serkkujen kanssa olemista, kuusen hakua lumimyräkän keskellä. Lahjavuorta ja loputonta leikkiseuraa.
Mummia laulamassa joululauluja keittiössä, Ukkia kiikkumassa olohuoneen mustassa kiikkustuolissa.
“Ja voi miten paljon lahjoja me saimmekaan” hän haikeudella muistelee.
Katselen lasta, katselen hänen ohitseen ikkunasta ulos. Kolibri, yksi niistä joka ei ole talveksi lentänyt Meksikoon lehahtaa ikkunan ohitse vihreä kaula hehkuen harmaassa aamussa.
“Tänä vuonna tehdään erilainen joulu. Nyt kun ollaan täällä ja vain meidän perheen kesken. Ja niin paljon lahjoja ei kyllä tänä jouluna tule. Muistathan, ollaan puhuttu siitä.”
Esikoinen nyökkää lappoen muroja suuhunsa maitotippojen jättäessä jälkiä hänen leukaansa. Hänelle käy toisenlainenkin joulu, ei hän ole kyseenalaistamssa sitä, kunhan ilmoittaa että se oikea joulu, se elää vain siellä vanhempieni luomassa utopiassa.

Joulu.
Mitä se sitten tulee olemaan meille.
Täällä kaukana perheestä.
Minä en koskaan ajatellut olevani perhekeskeinen, vaan olen minä. Hirmuisen.

Kyllä minun klaanini, on minun klaanini.
Se joukko keiden seurassa en ole outo. Olen vain minä.
Eihän tämä joulu ole ensimmäinen lajissaan, missä olemme poissa Suomesta, poissa Pankavaarasta.
Kyllä me olemme viettäneet jouluja keskenämme.
Emme kovin montaa, mutta silti.

Kaksi vuotta sitten olimme täällä myös.
Söimme makaroonilaatikkoa ja tuijotimme takkatulta aattoiltana.
Nyt tänä vuonna me matkaamme etsimään lunta.

Koitamme rakentaa sen oman joulumme.
Lähdemme sunnuntaina, toivottavasti aamuvarhain ajamaan kohti Nevadan rajaa. Kohti lumisia metsiä.
Viivymme yli aaton, tapanina takaisin kotiin.

Pieni pyrähdys, mutta tarpeeksi että siitä tulee erikoista. Muisto.Muisto tästä lastemme  lapsuuden joulusta tällä mantereella
Mukaan en pakkaa lahjavuorta. Pari pientä pakettia.
Ei meillä ole puolison kanssa toisillemme mitään. Tai ei minulla ainakaan hänelle.
Tavara ahdistaa juuri nyt, tavaran hankkiminen, jatkuva rahan vaihtaminen materiaan.

Minä haluan vain sitä kuuluisaa joulurauhaa.
Haluaisin rauhaa olla. Rauhaa kuunnella lapsia.
Aamuja ilman hoppua, aamuja jolloin lapset saavat aamupalan jälkeen leikkiä star wars legoillaan vaikka kolme tuntia ilman että täytyy pukea ulkovaatteet ja mennä kouluun.
Hetkiä kun saa juoda teekupin kuumana loppuun, tuijottaa ikkunasta ulos ja tuntea olkapäillään Puolison käden painon.
Minä haluan joululta sitä yhteyttä mitä meillä perheenä on.
Sitä meidän omaa nauruamme.
Sitä meidän omaa huumoriamme.

Minä haluan joululta vaivatonta yhdessäoloa, rauhaaa olla vessassa yksin, käydä kuumassa suihkussa ilman että joku huutaa oven takana apua legorakennelmaan kasaamisessa.
Aikaa.
Sitä, joka vääjäämättä kulkee kulkuaan, välittämättä minun huitomisista ja käskyistä hidastaa tai pysähtyä.
Sitä minä haluan.
Mahdollisuuden elää oikeassa ajassa. Elää ja kellua sen virrassa sitä mukaan mitä se tulee ja menee. Ei edellä tai jäljessä.
Ei odottaen tai haikaillen.
Aikaa olla siinä hetkessä.
Sillä minä tiedän, että minulla on käsissäni se pienen pieni hippunen sitä jotain jolla minä voin ajan pysäyttää. Sekunin tuhannesosaksi. Mutta minulla on se.

Nämä ajatukset läsnä, minä vien pyykkikasoja kodittomille.
Piilotan sekaan pieniä kortteja, tervehdyksiä.
Halaan joka ikistä heistä, en välitä heidän hajuistaan heidän likaisista käsistään.
Halaan ja pidän lähellä. Se  on parasta mitä minä voin antaa. Läheisyyteni, lämpöni. Se ei ole rahallisessa arvossa mitään, mutta haluan uskoa sen merkitsevän jotain. Siellä syvällä heidän sydämissään.
Jos voisin, ottaisin heistä jokaisen mukaani viettämään joulua kanssani.

Joulu.
Niin ristiriitainen juhla lopulta.
Heillä joilla on rahaa, voivat ostaa itselleen sen kliseisen mainoskuvien joulun.
Toisilla ei ole varaa edes jäädä lastensa kanssa kotiin aattona.
Toisilla ei ole edes kotia.
Joulu on ehkä epätasa-arvoisin kaikista juhlista.
Paljon puhutaan ettei materia tee joulua, tunnelma tekee. Puhutaan siitä että rakkaus merkitsee. Yhdessäolo.
Entä ne tuhannet yksinäiset.
He joilla ei ole ketään kenen kanssa aikansa viettää.
Entä he, joille joulu on vain muistojen painajaisia.
Mörköjä sänkyjen alla, loukkaavia sanoja ja viinanhuuruisia riitoja.
Entä he, joille joulu on kaipausta sitä yhtä kohtaan jota ei enää ole tässä maailmassa.
Ei joulu aina ole ilon juhla, ei se aina ole juhla lainkaan

Se unohtuu meiltä muilta usein.
Rakennamme omaa täydellistä idylliämme niin innolla. Otamme mallia satukirjoista ja tonttumaailmoista. Maalaamme lapsillemme muistoja joiden toivomme heidän muistavan loppuelämänsä.
Eikä se väärin ole.
Ei tietenkään.
Eihän onni väärin ole.

Kunhan me vain muistaisimme ettei kaikilla ole samaa onnekkkuutta.
Ja kunhan me muistaisimme, että meillä kellä on mahdollisuus jouluun johon kuuluu rauha, katto pään päällä, lämmin ruoka ja edes ripaus rakkautta, on käsisämme se kaunein lahja mitä me voimme saada.
Meillä on käsissämme se ainutlaatuinen lahja jolla me voimme pienen pieneksi hetkeksi pysäyttää ajan. Sen vääjämättä eteenpäin kulkevan ajan.
Minulla jotain mitä niin monella ei ole.
Rakkautta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mutta silti, minä saan joka päivä minun lahjani, minua suutelee päivittäin mies jonka tiedän rakastavan minua.
Minua halaa päivittäin kaksi lasta joiden tiedän rakastavan minua.
Ja minun vanhempani, he ovat ehkä antaneen minulle sen arvokkaimman lahjan tässä maailmassa.
Kyvyn rakastaa.

Ja se on minun lahjani kaikille heille joille joulu ei ole iloinen juhla.
Ei minun rakkauteni heitä paranna.
Ei minun rakkauteni tee tehtyä tekmättömäksi.
Ei minun rakkauteni tuo kuolleita takaisin tai vie yksinäisyyttä pois.
Mutta se on pieni pisara, samalla suurin asia mitä minä voin antaa.
Mahdollisuuden pysäyttää aika, rakastamalla.
Edes hetkeksi, edes yhtenä päivänä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com