Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Sankari-isä, vai sittenkin ihan vain tavallinen vanhempi

11.10.2018

Yöllä viereeni kömpii kuumeinen köhivä Kuopus.
Haen vessan kaapista lääkettä. Lapsi rohisee hengittäessä ja tuntuu tavallista lämpimämmältä käden alla.
Torkahdan hetkeksi, herään uudestaan kun Kuopus pyytää saada riisua yöpaidan, on kuuma, hän sanoo.
Autan lasta riisumaan yöpaidan.
Puoliso herää  liikkeisiimme. Kuulen kuinka hän kääntyy meihin päin omalta sängynpuoliskoltaan, ojentaa kätensä ja silittää Kuopusta. “Minä voin jäädä aamulla kotiin Kuopuksen kanssa” Puoliso sanoo pimeyden läpi.
Lävitseni valahtaa pieni kiitollinen helpotus.

Minulla on aamulla edessä Kuopuksen koulussa työpäivä. Jos en mene, joudun korvaamaan sen työpäivän jonain toisena päivänä. Lisäksi on minun vuoroni viedä kerhon lapsille välipala, joten oman vuoroni peruminen samana aamuna aiheuttaisi nihkeän paljon vaivaa muille.

Aamupalapöydässä Kuopukselta pääsee itku, ääni käheänä hän nyyhkyttää, että kurkkuun sattuu.
Halaan ja pidän sylissä. Kerron, ettei tänään tarvitse lähteä mihinkään, saa olla kotona. Kerron isän jäävän kotiin kun minä menen töihin.
Kuopuksen katse kirkastuu.

Puoliso vie Esikoisen kouluun pyörällä ja tulee takaisin kotiin. Minä siivoilen aamupalapöytää ja pakkaan reppuuni kerholle vietäviä ruokia. Kuopus tulee keittiön ovelle ja kysyy hieman ikävystyneellä äänellä “MItä minä voisin tehdä”. Ehdotan lapselle tehtäväkirjoja, tai lukemista. Hän ei innostu. Puoliso ehdottaa lapselle mitä jos he tekisivät yhdessä jotain. Käännyn katsomaan Puolisoa ja ksyyn hieman ihmetystä äänessäni, onko hänellä aikaa? Puoliso katsoo minua ja sanoo hänen voivan ottaa puolikkaan sairaslomapäivän lapsen sairauden takia ihan hyvin. Se on hänellä työsopimuksessa. 

Huokaisen helpotuksesta. En tunne syyllisyyttä jättää Kuopusta, jonka naama loistaa onnesta, leikkimään legoilla Puolison kanssa. En, koska hänen ei tarvitsekaan tinkiä töistään, hänen ei olekaan pakko laittaa lapsi katsomaan piirrettyjä voidakseen itse tehdä töitä. Hän ihan oikeasti voi olla lapsen kanssa sen pari tuntia mitä minä olen poissa.
Kuulostaa vähän naurettavalta, eikö?
Että pitää olla kiitollinen siitä, että lapsen ISÄ voi huolehtia lapsesta, aivan kuin ÄITIKIN voi jos hän on kipeä.

Kuitenkin tämä on arkea täällä. Puolisolla on työsopimuksessa kohta, joka luvallistaa tämän, mutta kaikilla ei ole sellaista työsopimusta. Puolison entinen työsopimuksessa tätä kohtaa ei löytynyt. 

Niinpä silloinkin kun molemmilla lapsilla ja minulla oli Enterorokko, piti hänen mennä töihin. Ja voin sanoa, silloin ei tuntunut hyvältä kenestäkään. Ei Puolisosta, joka joutui jättämään kuumeiset ja huutavat lapset kuumeisen ja väsyneen äidin huomaan . Eikä minusta, että jouduin jäämään kuumeisena hoitamaan lapsia vaikka oikeastaan olisin vain halunnut nukkua syvää parantavaa unta omassa sängyssäni. Eikä varmasti myöskään lapsista, jotka joutuivat jäämään kuumeisin, huonovointisina, suu rakkuloilla ja kädet arkoina kotiin kipeän äidin hoidettavaksi.
Mutta jos ei halunnut ottaa palkatonta vapaata (mihin meillä ei silloin ollut varaa) ei ollut vaihtoehtoja.

Kerhossa kirjotan Kuopuksen nimen luokan taululle kohtaan “poissa”. Muut aikuiset tulevat kysymään missä Kuopus. Kun sanon hänen olevan kipeä he aidon hämmentyneinä kysyvät miten minä sitten voin olla töissä. Kerron että Puoliso on kotona tämän aamun lapsen kanssa. “Wau. Aivan mahtavaa. Upeaa. Voi että mikä isä!” ovat vastaukset.

Elämme vuotta 2018.
Ja edelleen isät nostetaan jalustalle heti kun he tekevät vain pienen eleen siitä mikä on oikeastaan aivan normaalia.
Välillä koen, että tämä on niin sisällä meissä, että sitä vastaan täytyy ihan tietoisesti taistella.

Kun ystäväni kertoi kuinka hänen miehensä teki hänelle ja lapsille ruokaa valmiiksi pakkaseen ennen työmatkalle lähtemistään, syylistyin melkein itsekin suuriin ylistyssanoihin.
Miten tähän olisi reagoitu jos mies kertoisi vaimon tekevän näin? Tuskin yhtä ylistävästi, ennemminkin lähes itsestäänselvästi.

Miesten vanhemmuudesta tehdään edelleen sankariteko. Vuonna 2018. Yksinkertaiset asiat kuten lapsen hoitaminen, ruokkiminen, lääkäriin viennit, sairaspäivien pitämiset, tuntuvat edelleen mystisesti olevan äidin vastuulla, ja kun ja jos mies ne hoitaa, saa hän sankariviitan harteilleen. 

Ja nyt en edes puhu koti-isyydestä tai siitä, kuinka vähän isät jäävät vanheinpainvapaille tai muille oikeastaan molemmille vanhemmille tarkoitetuille tuetuille vapaille (Suomessa. Täällä niitä on onnettoman vähän, jos lainkaan). Vaan minä puhun siitä yksinkertaisesta kuviosta, että  molemmat vanhemmat ovat töissä tai heillä on kodin ulkopuolisia velvoitteita.

Miksi silti lapselle sattuessa jotain on täysin normaalia, että äiti jää kotiin. Tai äiti ottaa lapsen mukaan, vaikka sitten kipeänä. Miksi isejä kiitellään kun he voivat järjestää itselleen aamupäivän vapaaksi että äiti voi käydä hoitamassa aamun töitään ja iltapäivällä on isän vuoro? Asetellaanko äitiä jalustalle kun hän sanoo menevänsä jo kello 12 kotiin, että mies pääsee tekemään oman puolikkaan työpäivänsä vuorostaan? Harvemmin.

Eräs äitiystäväni Suomessa ei lähtenyt työpaikkansa virkistysmatkalle Berliiniin koska ei kokenut voivansa jättää miestään yksin 1 vuotiaan ja 3 vuotiaan lapsen kanssa.
Työkaverit eivät ihmetelleet. Mutta annapas jos mies sanoo, ettei lähde matkalle koska kotona on kaksi pientä alle 3v lasta. Väitän, että reaktio olisi ainakin muutama silmienpyöritys.
Ja miksi?

Miksi me edelleen ajattelemme äitien hoitavan kaiken lapsiin liittyvän?
Miksi isät eivät kelpaa ostamaan vaatteita, hoitamaan kipeää lasta tai ihan vain viettämään aikaa lastensa kanssa, ilman minkään sortin sankariviittaa harteillaan. Ihan vaan vanhempana.

Miksi sellaiset isät ovat superisiä, sankari-isiä, poikkeus tilastoissa.
Koska eivät ne isät vähempää rakasta. Eivätkä ne vähempää osaa hoivata tai huolehtia.
Moni isä osaa leikkiäkin paremmin.

Voimme helposti syyttää ympäröivää kulttuuria, yhteiskuntaa ja historiaa.
Pitää kuitenkin muistaa, että me olemme se ympäröivä yhteiskunta. Me olemme niitä jotka rakentavat tämänkaltaisen kulttuurin. Ja historia, no sitä emme voi muuttaa mutta nykyhetken ja tulevaisuuden me voimme.

Eli ehkä olisi aika, että meistä jokainen lakkaisi pitämästä sitä naapurissa asuvaaa iskää sankarimiehenä kun hän jää sairaan lapsen kanssa kotiin äidin sijana.
Tai lopettaisimme ylistämästä sitä toista isää joka viikonloppuisin käy lasten kanssa jääradalla ihan yksikseen.
Tai vielä parempi, ei lakata ylistämästä isiä, vaan kiitellään samalla tavalla myös äitejä.

Kehutaan niitä äitejä, jotka istuvat hiekkalaatikon reunalla katsomassa kuinka 8kuukauden ikäinen lapsi lappaa hiekkaa suuhunsa. Hymyillään rohkaisevasti ja toivotetaan jaksamista sille äidille, joka on kenkäostoksilla kahden alle viisivuotiaan kanssa lauantaiaamuna. Ilmaistaan myötätuntomme kun työkaveri ilmoittaa jäävänsä kotiin hoitamaan sairasta lasta vuorostaan.

Lopetetaan se vanhempien eriarvoistaminen omassa lähipiirissämme.
Ollaan ihan vain vanhempia.
Uskon sen olevan askel oikeaan suuntaan.
Loppujen lopuksi, meidän lapsemme oppivat omaa maailmankuvaansa nimenomaa kotoa.
Minä ainakin haluaisin, että minun lapsistani kasvaa ihmisiä, jotka eivät ajattele yhteisestä lapsesta huolehtimsen olevan enemmän naissukupuolen tehtävä kuin miessukupuolen tehtävä.
Minä haluaisin, että heistä kasvaa ihmisiä, joille arjen jakaminen sen kaikilla osa-alueilla on itsestäänselvyys.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »