Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Rutiineista voimaa syksyn kaaokseen

21.08.2019

Keskiviikkoaamu, viikko koulua takana. Toistaiseki arki tuntuu olevan enemmän sekaisin kuin järjestäytynyttä.
Tuntuu siltä kuin pinkoisin kokouksesta toiseen, yrittäen muistaa sata asiaa ja silti unohtaen puolet.
Tiedän, että kaikki asettuu, kaikki rutinoituu. Ihan kaikki.
Mutta tämä alku. Tämä on epämiellyttävää kaaosta.

Likaiset amupala-astiat nököttävät ruokapöydällä, olohuoneen lattialla lojuu sikinsokin legopalikoita suuren ninja laivan ympärillä. Sängyt ovat petaamatta ja puhtaiden pyykkien kori tursuaa ylitse laitojen.
Kello on yhdeksän aamulla.
Ja talo on hiljaa.
Kuulu vain hiljainen naputus sormien iskiessä näppäimistöön.


Ulkona lentää lentokone jossain korkeuksissa, sen matala monotoninen ääni saa pihapuun varikset raakumaan hetkeksi. Tai ehkä ne raakuvat oraville joiden kanssa linnut kiistelevät päivittäin kyspysvistä viikunoista.
Juon kulauksen teetä, se on jo haaleaa. Ei hyvää. Kitkerä maku jää pyörimään kitalakeen.

Vein lapset kouluun. Molemmat. Puoliso lähti töihin jo niin aikaisin ettei hän voinut viedä Esikoista.
Se tarkoitti sitä, että vein Esikoisen kouluun ajoissa ja jouduin jättämään hänet sinne odottamaan kellon soittoa koulun alkamisen merkiksi.
Kuopuksen koulu alkaa samalla kellon lyömällä, mutta on yli kilometrin päässä Esikoisen koulusta.
Logistiikka ei toimi muutoin kuin jättämällä kuusivuotias pärjäämään itsekseen koulun pihalle.
Ja pärjäähän hän.
Pärjäsi eilenkin.

Minä se tässä olen se suurempi stressaaja kuin lapsi.
Tänään Esikoinen ilmoitti menevänsä leikkitelineisiin. Kysyin osaako varmasti mennä ajoissa luokan eteen sitten.
Lapsi katsoo minua hieman pölmistynyt katse silmissään. “Tietenkin, menen kun kello soi. Kaikki muutkin lapset menevät silloin.” Pörrötän lapsen vaaleaa kiharapilveä ja naurahdan.
Hieno juttu. Hienosti pärjäät.
Sitten kävelin Kuopuksen kanssa kohti pyörätelineitä. Käännyimme vielä vilkuttamaan Esikoiselle koulun nurkalta. Hän heilautti kättään suuressa kaaressa leikkitelineen huipulta.
Hymyilin.
Iso pieni lapsemme. Hän on solahtanut koulun maailmaan, sen tuomiin sääntöihin ja rutiineihin paljon nopeammin kuin minä.

Seuraavaksi pyöräilimme Kuopuksen kouluun, lapsen pyöräilykypärän punaiset lohikäärmeen sakarat loistivat aamuauringossa kun ajoimme puiston halki kohti toista koulua.
Tämä oli meidän aamuhetkemme. Kuopus puhui, taukoamatta. Maasta, auringosta, linnuista. Vastailen ja samalla hellästi hoputin lasta polkemaan eteenpäin.
Saavuimme kouluun juuri ajoissa. Reppu naulakkoon, eväslaukku hyllyyn. Kuopus etsi oman nimilappunsa postilaatikosta ja kiinniti sen rintaansa.
Yhdessä kastelimme vielä heidän istuttamat kukat luokan edustalla olevassa kukkapenkissä.

Pienen kilikellon soidessa lapset kävelivät luokkahuoneeseen. Kuopus halasi tiukasti. Tuli takaisin hakemaan vielä toisen halauksen. Ihan vähän näkyi vettä silmissä, vieläkin lapselle eroamisen hetket ovat niitä vaikeimpia.
Heti kun se hetki on ohitse, hän pärjää. Hänkin.
Iso pieni lapsemme.

Nyt istun tässä tutun työpöytäni ääressä ja pohdin lasten pärjäämistä.
Tai oikeastaan mietin sitä miten hyvin he pärjäävätkään.
Ihan itse. Ihan itsenäisesti.
Osaavat rakentaa omat rutiininsa, oman päivänsä.
Eivät he enää tarvitse joka hetkeen meitä vanhempia.
Riittää kun on muita aikuisia, muita tahoja luomassa toistoja, luomassa rutiineita.

Vielä tämä kaikki tuntuu hieman kaottiselta. Tämä koulujen alku. Vielä emme ole solahtaneet tähän aikataulujen täyttämään elämään.
Haemme kaikki paikkaamme, etsimme hieman epätoivoisesti pyristellen sitä arjen sujuvuutta.
Karistamme harteiltamme kesän tuomia vapauden siipiä ja yritämme hitaasti mutta rauhallisesti hengittäen tottua taas siihen, että jokin muu kuin me itse määrää päiviemme sisällöstä nyt.

Vielä minä joudun muistuttamaan itseäni, etten aamuisin voi lainkaan jäädä ihmettelemään puutarhaa, en lukemaan päivän uutisotsikoita muun talon vielä nukkuessa. Täytyy tehdä lasten lounaat, varmistaa että heidän vaatteensa ovat valmiina, varmistaa että läksyt ovat repuissa, täytyy tehdä aamupala ja lopulta herättää Puoliso ja lapset ajoissa. Kun pysyn tehtävissä, kun en lipsu niin kaikki sujuu. Tehokkaat aamut, kyllä me ne osaamme, kyse on vain siitä että tekee. 

Vielä hieman kirpaisee kun joudun sanomaan lapsille, että legoleikit pitää jättää kesken, on aika lähteä. Puolisollekin vielä tuottaa ongelmia ettei voikaan jäädä ylimääräiseksi minuutiksi istuksimaan aamuteen äärelle, täytyy mennä, jonkun muun aikataulut odottavat ja niitä täytyy noudattaa.
Ei ole aikaa aamuisille keskusteluille keittiön oviaukossa, auringon ujuttaessa säteitään kynnyksen ylitse.
Täytyy mennä, koska ajalla on yht äkkiä merkitystä.

Me kaikki opimme tähän taas, sitä en epäile. Mutta rutiinien muodostuminen vie hieman aikaa.
Iltapäivät täytyy rakentaa myös uusiksi.
Nyt kun vihdoinkin olisi aikaa olla lasten kanssa eri tavalla, koska on aamuisin saanut olla kolme tuntia itsekseen, ei sitä aikaa kuitenkaan ole kunnolla mihinkään.
Esikoisen koulusta tulee läksyjä, lähes joka päivä.
Lapset kaipaavat leikkiaikaa, ihan vain aikaa että saavat olla lapsia, leikkiä legoilla ja tapella.
Ruoka täytyy tehdä, iltapesu täytyy tehdä. Ajoissa nukkumaan koska muutoin kello seitsemän herätys sattuu silmiin liikaa.

Huomaan kesän metsä ja rantaretkien ihanuuden lipuvan käsistäni.
Enää ei niin helposti mihinkään pääse, ei ehdi. Ei vain pysty.

Uskon rutiineihin, niiden voimaan arjen pyörityksessä.
Nyt pitää vain muodostaa niitä, totean itselleni.

Ehkä kun ne rutiinit asettuvat, järjestys mitä tehdään koulujen päätyttyä, ehkä sitten löytyy taas aikaa josta voi varastaa hetken ja karata punapuiden keskelle.
Ehkä sitten voi ajaa perjantai-iltana katsomaan auringonlaskua merenrannalle.

Minulla on sellainen outo tunne, kuin olisin pienessä veneessä Puolison ja lastemme kanssa, virran vietävänä, mutta meidän tehtävänä on kuitenkin valita reitti.
Ja jossain siellä virran pohjamudissa virtaa kovaa.
Aivan kuin jokin muutos olisi edessä, mutta me emme vain näe sitä vielä.

Elämme toki kaikkea viimeistä, viimeistä syksyä täällä, viimeinen elokuu täällä, viimeinen uusi koulunaloitus täällä. Tiedämme toki että edessä on vääjäämätön muutos kun lähdemme täältä kohti jotain uutta.
Ehkä juuri se, ettemme tiedä tarkalleen mihin me päädymme, milloin me lähdemme ja mitä me sitten teemme. Ehkä se tuo sen pohjavirran tunnun. Sen tunteen että jotain on muuttumassa, mutta emme vielä osaa sanoittaa mikä.
Tämän tähden, tartun juuri nyt enemmän kuin ehkä koskaan kiinni rutiineihin. Niihin asioihin jotka luovat elämästä vakaan. Ne jotka pitävät veneen suorassa ja saavat meidät keskittymään olennaiseen, pystyssä pysymiseen. Lounastermoksien täyttämiset, hiusten harjaamiset ennen koulua, kouluista noudot, työt, läksyt, pyykkien pesut, harrastuksiin viemiset ja hakemiset.
Jossain tämän kaiken seassa yritän luoda itselleni työrutiineita, kirjoittaa, kuvata, suunnitella.

Alku on aina tätä, hieman kaoottista, päänsärkyäkin aiheuttavaa. Siitä se kuitenkin tasoittuu.
Joka kerta.

Iässä on se hyvä puoli, että tietää aallokkojen tasoittuvan. Tietää, että tämä vene pysyy pystyssä.
Kaikki pysyvät kyydissä. Hetkellisesti tämä meidän lempeä elämäntyylimme saattaa hieman järkkyä, soudetaan ja luovitaan vähän miten sattuu, mutta kyllä se tästä taas tasoittuu.
Kaksi aikuista ohjaamassa, kaksi lasta kyydissä.
Arki asettuu, vene asettuu virtaamaan ja me voimme taas kohta nauttia maisemista.

Sitten jonain päivänä, varmaan aivan tarpeeksi pian tulee taas enemmän pyörteitä.
Mutta niistäkin selvitään.
Koska rutiinit on kunnossa.
Niistä selvitään koska enää ei tarvitse muistella monelta lapsi piti hakea koulusta, montako palaa omenaa laitetaan välipalaboxiin ja tehdäänkö läksyt ennen vai jälkeen iltaruuan.

Maltillista rutiinienrakennussyksyä teille muillekin.
Hyvä tästä tulee.
Uskokaa pois.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »