Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pyörivien rattaiden keskellä

25.01.2018

Pakkasta muutama aste, lunta maassa. Pilvipeite rakoilee ja harmaan massan seasta näkyy pieniä kaistaleita vaaleansinistä taivasta. Pilven reuna värjäytyy kultaiseksi.

Seison Puistolan torilla ja katselen taivasta. Nauran Esikoisen innostukselle kun hän kiipeää ison lumikasan päälle ja yrittää juosta alas kaatumatta. Lapsella on pelkkä villapaita ja pipo.
Kävimme juuri viisivuotis neuvolassa. Sen jälkeen kaupassa. Esikoisella on kädessä muovipaketti jossa on kolme leikkimottoripyörää. Lupasin yllätyksen jos rokotus menisi hyvin. Ettei tarvitsisi väkisin kiskoa tuolin alta niinkuin viimeksi. Hän itse halusi sellaisen setin josta riittäisi myös Kuopukselle.
Tällä kertaa lapsi istui sylissä ja otti vesirokkorokotteen mukisematta, yllätys oli tarpeeksi motivoiva. Vaikka monta kertaa piti kuitenkin kertoa ettei tilanne häntä miellytä.

Sanon Esikoiselle että nyt mennään, lähdetän kotiin Kuopuksen ja mummin luo että ehditään ulkoillakkin. Ajan halki kapungin, tavallaan tuntuu pöljältä että käytän lapset edellen Puistolassa neuvolassa, kun asumme kuitenkin juuri nyt Meilahdessa.
Olen kuitenkin tämän väliajan läpi yrittänyt pitää kiinni edes joistain tutuista elementeistä. Tutusta neuvolatädistä, joka on hoitanut lapsia aina, joka on pitänyt minun raskausaikanani jo pelot aisoissa ja kestänyt lähes hysteerinomaista käytöstäni Esikoisen ollessa vielä kohdussa. Ettei tarvitse selitellä miksi asumme Meilahdessa mutta käymme hänen luonaan neuvolassa, puolen tunnin ajomatkan päässä toisella puolella kaupunkia.

Ajamme läpi kaupungin jotta voisimme kohdata ihmisen, joka tietää elämäntilanteemme, tämän käsittämättömän viisumisäädön, välitilan ja epävarmuuden. Joka muistaa kysyä miten minä jaksan tämän kaiken keskellä, koskettaa olkapäästä ja toivottaa jaksamista. Ei syyllistä siitä että se saksilla leikkaamisen harjoittelu on kaiken tämän keskellä taas jäänyt. Muistaa kehua ja tukea.
Joskus juuri ne oikeat ihmiset ovat kaiken vaivan arvoista.

Lumi narisee jalkojen alla ja pulkat kahisevat takanamme.
Minä vedän Kuopusta, äitini Esikoista.

Lumi on jäänyt makaamaan puiden oksille josta se tippuu välillä pieninä tussahduksina maahan, auringonvalon osuessa hiutaleisiin ne kimaltelevat talvipäivässä miljoonan timantin lailla.

Kuopus nauraa pulkassaan, on hämmentävän hyväntuulinen monen viikon kiukkuilun jälkeen.

Kun juoksen alamäen että pulkka saisi kunnon vauhdit, kevyestä hiekoituksesta huolimatta, kuulen kuinka lapsen nauru täyttää metsäisen, huviloiden täplittämän, rantakaistaleen.

Yhden huvilan eteen pysähtyneen muutoauta tyhjentvät miehet jäävät katselemaan peräämme ja kuulen heidän käheän naurunsa ja eestinkieliset kommenttinsa.

Äitini kävelee mäkeä alas maltillsemmin.

Kävelemme rantapolkua kohti Seurasaaren siltaa.

Mietin että tätä kaikkea minun tulee ikävä, siitä huolimatta että tätä kaikkea minä myös ajoittain täällä kiroilen.
Tätä lunta, valkeutta, pientä pakkasta.
Lapsen naurua lumisessa metsässä.
Jäätynyttä merta.
Suomen sosiaaliturvan helppoutta.
Ilmaista varhaiskasvatusta kerhon muodossa.
Vanhempien ja sukulaisten suhteellista läheisyyttä, sitä että he ovat junamatkan päässä jos on tarve.
Ystävyyksiä.
Puutaloyheisöä.

Maadoittunut.
Sana, jota Puoliso käytti kun puhuimme siitä, miten paluu Laaksoon tuntuu tällä kertaa samaan aikaan samalta ja erilaiselta kuin silloin kun lähdimme ensimmäistä kertaa.
Viisumiasiat ovat vihdoinkin nytkähtäneet eteenpäin. Hakemuksia tehdään ihan tosissaan. Mikään ei tosin edelleenkään etene tietenkään sitä luvattua tahtia, ei vaikka välillä sitä jo ehtii toivoa. Kärsivällisyys ja odottaminen, ne tuntuvat olevan edelleen kantavia teemoja tänäkin vuonna.
Saamme jo vienosti haaveilla paluusta, olettaen ettei mitään mutkia enää tälle vuoripolulle satu.
Ensimmäisen riemuntunteen jälkeen on välillä hiipinyt tajuntaan myös haikeus.

Vuosi on pitkä aika tottua, välitilaankin. Maadottua tänne. Tottua kaikkeen väliaikaiseen. Tottua outouteen, eriliasuuteen, Ei se ole siitä miellyttävää tehnyt, siitä joka aamuisesta herämisestä epätietoisuuteen, mutta siihenkin epämiellyttävään poltteeseen rinnassa voi tottua, uskokaa pois.
Siihen, että ei enää puhuta aiheesta.
Siihen, että odotus on jokapäiväistä.
Tottumista siihen ettei ajattele. Ei odota, ei anna tunteille valtaa.
Elää hetkessä, sulkee muu maailman pois omasta kuplastaan.
On vain.

Nyt tämä asioiden edistyminen tuo mukanaan hämmentävän sekoituksen riemua ja hämmennystä.
Haikeutta asuinpaikan luopumisesta, vaikka eihän tuo puutaloidylli olisi ollut meille mikään mahdollinen tapa jatkaa elämää vaikka olisimme jääneet Suomeen.
Se on väliaikainen kaikissa jatkosuunnitelmissa. Ei pysyvä ratkaisu.

Päällimäisenä on varovainen onnellisuus siitä että pääsemme taas omaan kotiin.
Siitä että saan juoda teetä omasta keltaisesta kupistani takapihalla, viikunapuun alla.
Saamme taas lähteä seikkailemaan tuon kuuman auringon mantereella, nähdä ne listalla olevat asiat, ihmetellä maailman kokoa ja antaa ihomme muuttua taas kupariksen pehmeäksi auringosta.

Että saamme hetken hengittää ja tietää missä olemme kuukauden päästä. Että loputon epävarmuus ja epätietoisuus loppuu.
Että samme lojua ystävien takapihoilla ja antaa lauantain valua ohitse samalla kun puhe polveilee maasta taivaaseen.
Vaeltaa pitkin kukkuloita, hieroa pölyä silmistämme. Kuulla meren kuohu ja tuntea hiekka varpaiden välissä.
Hengittää eukalyptuspuiden tuoksua ja sukeltaa syvälle punapuumetsiin. Tehdä roadtrippejä ja ihmetelllä mantereen suuruutta.
Kuunnella kaskaiden soittoa iltaisin ja hätistellä kultaisia koppakuoriaisia pois keittiöstä.

Mutta me jätämme taaksemme myös paljon.
Ystävyyttä.
Sukulaisia.
Tietynlaista elämän helppoutta.
Me nöyrymme taas elämän osoittaman polun edessä ja joudumme syömään sanamme asioista joita vannoimme etteme koskaan tekisi.
Emme me koskaan halunneet laittaa lastamme Amerikan kouluun.
Kuitenkin tämä elämätilanne pakottaa meidät siihen. Jos haluamme vielä matkata matkamme loppuun tuolla mantereella, on meidän pakko laittaa lapsi kouluun.
Muuta tietä ei ole.
Se kirpaisee.
Kaikkea ei vain voi saada.

Mutta olen oppinut, että välillä elämällä on omat polkunsa, omat tapansa päästä määränpäähän.
Ylitämme pitkospuut Pukkisaareen. Ne samat joita kävelimme kesällä, keväällä ja nyt lumen peittäminä.
Äitini kävelee edeltä, vetää pulkkassa Esikoista. Katselen heidän loittonevaa selkäänsä ja mietin matkaa.
Matkaa, jonka omatkin vanhempani ovat tehneet.
Hekin asettautuivat vasta täytettyään 40.
Minullakin on aikaa. Aikaa kiertää, aikaa tarttua maailman rosoiseen pintaan ja vetää itseni vuorien päälle.
Aikaa kasvattaa siivet niin että voisin jäädä paikoilleni.

Mitään päivämäärää ei lähdölle ole, ei ennenkuin viisumit ovat varmasti passeissa.
Mitään ei uskalla oikeasti varmaksi ajatella.
Lopulta tulee varmaan kiire, tiedostamme sen. Mutta koitamme elää sen kanssa.
Lopulta tulee varmasti myös itku.
Ilon ja haikeuden sekainen itku.
Mutta se puhdistaa. Ehkä sen itkun myötä me vihdoinkin saamme taas takaisin sen menetetyn otteen elämästä.
Sen tunteen että olemme itse tämän kaiken yläpuolella, että näemme mihin tiemme vie.

Seison Pukkisaaren keskellä, katselen kuinka lapset liukuvat alas mäkeä ja ajavat tahallaan puuhun. Nauru kiirii pitkin jäistä merta. Aurinko pilvien raosta ja orava hyppää puusta toiseen.

Äitini kävelee lumen halki kohti lapsia, näky jonka senkin haluan tallettaa mieleeni niitä hiljaisia hetkiä varten, kun kuuman auringon maassa salaa kaipaankin takaisin tähän kaikkeen josta nyt niin kovin suurella tahdolla haluan pois.

Pakkasilman virratessa keuhkoihini tiedän varmuudella että jonakin päivänä minä myös löydän rauhan.
Vielä jonain päivänä minä jään johonkin vailla tarvetta pyristellä taas kohta eteenpäin, näkemään jotain uutta.
Jonain päivänä minä en vain maadotu, vaan juurrun.

Mutta se päivä ei ole vielä tänään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »